Ilmiö painottuu tällä hetkellä etenkin rap-genreen.
”#10NewHITS” ja ”Don’t tell the label I told you this but it’s not a “Deluxe” …it’s #ReallyABrandNewAlbum”. Tällaisilla saatesanoilla ja aihetunnisteilla DaBaby ilmoitti Instagram-postauksessaan BLAME IT ON BABY -albuminsa deluxe-versiosta, joka on nyt saapunut suoratoistopalveluihin.
Postaus kertoo paljon rap-musiikin tämän hetken isoimpiin trendeihin lukeutuvista albumi- tai EP-julkaisujen deluxe-versioista. Erikoispainoksia levyistä on totta kai tehty jo iät ajat, mutta musiikin kulutuksen keskittyessä yhä enemmän suoratoistopalveluihin on niiden luonne selkeästi muuttunut.
Nykyiselle trendille on tyypillistä, että levyjen deluxe-versiot julkaistaan suhteellisen nopeasti niiden alkuperäisten versioiden jälkeen ja nimenomaan suoratoistopalveluissa. Erikoista on kuitenkin se, että nykyään lisämateriaalia on usein jopa kokonaisen pitkäsoiton edestä.
Takavuosina lukuisista CD-levyistä oli tarjolla erikoispainoksia, mutta niillä lisämateriaalit rajoittuivat useimmiten muutamaan lisäraitaan. Myöhemmin joihinkin erikoispainoksiin kuului lisukkeeksi DVD, jolla saattoi olla haastatteluja, keikkamateriaalia, musiikkivideoita ja muuta vastaavaa.
Vähemmän ei ole kuitenkaan enemmän vuonna 2020, kuten DaBabyn platan deluxe-version ei-niin-vaatimattomat kymmenen lisäraitaa osoittavat. Silti levyn kohdalla ei puhuta edes jäävuoren huipusta: esimerkiksi Lil Uzi Vertin ja Pi’erre Bournen tuoreimpien projektien sekä Pop Smoken kuolemanjälkeisen pitkäsoiton deluxe-versioissa on 14-15 uutta raitaa.
Mutta mikä pointti on julkaista näin laajoja deluxe-versioita? Eikö lisäraidat kannattaisi ennemmin julkaista erillisenä kokonaisuutena, mikäli uutta materiaalia on reilusti?
Striimatun musiikin aikakaudella uusia julkaisuja tulee varsinkin todella kilpailussa rap-genressä ulos kuin liukuhihnalta, eikä kukaan ehdi kuuntelemaan niitä kaikkia. Deluxe-versioilla artistit ja levy-yhtiöt pyrkivät ennen kaikkea nostattamaan tai ylläpitämään kiinnostusta jo julkaistuja projekteja kohtaan.
Yksi tärkeä syy nykyiseen deluxe-trendiin onkin epäilemättä korona. Kun normaali keikkailu ja kiertueiden tekeminen ei ole ollut mahdollista, on ihmisten mielissä pysytteleminen muilla keinoin ollut (ja on edelleen) äärimmäisen tärkeää.
Pohjimmiltaanhan kyse on ainakin useimmissa tapauksissa ensisijaisesti bisneksestä. Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että deluxe-versioilla pelataan listasijoitusten sekä myyntilukujen kanssa katseet tiukasti kulta- ja platinarajoissa.
Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että mitä enemmän projektilla on kappaleita, niin sitä enemmän se saa yhteenlaskettuja striimauksia. Niiden perusteella taas lasketaan myytyjen levyjen määrä nykyisessä käytännössä, mistä muun muassa Drake otti kaiken irti muutaman vuoden takaisella Scorpion-albumillaan.
Toki deluxe-versioiden julkaisemisen takana voi olla muitakin syitä. Saattaahan alkuperäiseltä julkaisulta syystä tai toisesta pois jäänyt materiaali olla luontevampaa julkaista lisämateriaalina, mikäli kappaleilla on esimerkiksi yhteinen teema tai tekijätiimi.
Mutta miten on trendin laita Suomessa? Toistaiseksi kotimaisia etupäässä suoratoistopalveluihin suunnattuja deluxe-versioita ei ole julkaistu, mutta mikään uusi asia erikoispainokset eivät suomalaiselle hiphopille ole.
Ensimmäisenä sellaisen tekemistä kokeili levy-yhtiö BMG, joka painatti Ezkimon vuoden 2002 debyyttistä kultakantisen laajennetun painoksen. Samoissa ympyröissä liikkui kiistellyistä kaupallisista peliliikkeistään tunnettu YOR123, jonka Kingsize Entertainment julkaisi useita erikoispainoksia kuten monen joulukuusen alle päätyneen Räjähdysvaara XXL:n.
Sittemmin vanhoista suomirap-klassikoista on julkaistu laajennettuja uusintapainoksia, mutta ne ovat vuosikausia myöhemmin julkaistuina asia erikseen. Edellinen erikoispainos lienee Kuka muu muka -albumin Stadion Edition, jonka mukana tuli taltiointi Liiga Musicin head honchon Olympiastadionin keikoista.
On todennäköisesti enää ajan kysymys milloin Suomessakin tartutaan uudenlaisten deluxe-julkaisujen trendiin. Mutta kuka ehtii ensin?