Pihlderbergin kautta ilmestynyt Sigfridin debyyttialbumi, Pöytä yhdelle, on paljas ja peloton.
Rap-artisti Sigfrid julkaisi debyyttilevynsä Pöytä yhdelle perjantaina 13. syyskuuta. Pihlderbergin kautta ilmestynyt kokonaisuus oli ennen kaikkea oppimisprosessi, artisti kertoo tiedotteessa.
– Jokaisella biisillä harjoittelin maisemamaalausta, ihan käytännön tekniikasta tarinankerrontaan. Pöytä yhdelle -albumi on sisältänyt paljon yrityksiä ja erehdyksiä, onnistumisia ja kriiseilyä. Kappaleisiin on puristettu kohtaamisia, paikkoja ja kokemuksia, sekä viestejä kaikille jotka on herkistyneet niitä kuuntelemaan, Sigfrid kertoo.
Levyn tuotannosta vastaavat Rekami ja Megamasa. Lisäksi Joni Niva ja Santeri Nikkinen ovat ideoineet ja toteuttaneet albumiprojektin visuaalisia elementtejä.
– Onhan tää nyt ollut ihan hullua, Sigfrid toteaa.
Ulkopuolinen tarkkailija on ikuisesti erillään
Pöytä yhdelle -albumia määrittää yksin olemisen tapa, joka ei ole suoranaisesti yksinäisyyttä, mutta ei välttämättä täysin vapaaehtoistakaan, tai ainakaan yksioikoisen onnelliseksi tekevää. Kun vastauksia haetaan tienraivaajan elkein, kääntöpuolena on ulkopuolisen tarkkailijan rooliin sisältyvä erillisyys, joka kuuluu levyllä melankolian häivähdyksinä.
Albumin viipyilevä tunnelma itsessään olisi helppo tulkita surumielisyydeksi, mutta sitä se ei ole. Lähestyminen aiheisiin on lähtökohtaisesti utelias ja rohkea, kohti menevä. Pöytä yhdelle on usein oma valinta. Mutta raukean tutkiskelevaa mentaliteettia sävyttää haikeus, joka on vähintään sivumaku, jos nyt ei keskeinen aineosa.
Kappaleissa etsitään omaa, ainutlaatuista, ehkä jopa uraauurtavaa polkua niin musiikkialan kuin ihmissuhteiden viitekehyksissä. Lopullinen päätepiste jää kuitenkin uupumaan – jos sellaisen löytäminen edes on tavoitteena.
Lapsenomaisuuden ja ikiaikaisen viisauden puhutteleva yhdistelmä
Pöytä yhdelle on viehättävä yhdistelmä nuorta orastavaa vehreyttä ja vanhasieluista viisautta. Joidenkin kappaleiden laulukertosäkeissä Sigfridin äänen heleys on miltei kysyvää. Toisissa hetkissä taas hänen ilmaisutyylinsä hohtaa tummana ja varmana, häivähdyksellä kovia kokeneen ihmisen huojentavaa huumorintajua.
Pienesti tunnustelevat piirteet tuovat levylle epätäydellisyyttä, joka korostaa kokonaisuuden luottamuksellista tunnelmaa. Melodioiden kaikkia kulmia ei ole hiottu kaavojen mukaisiksi, jolloin kappaleista jää uupumaan se näkymätön kerros, joka viimeiseen asti tuotetuissa kokonaisuuksissa voi aiheuttaa etäisyyttä artistin ja kuulijan välille.
Pöytä yhdelle -albumilla Sigfrid tutkii yksin olemisen ja erillisyyden maastoa.
Santeri Nikkinen
Sigfrid tuntuu antaneen levylle itsensä niin kyseenalaistamattomalla avoimuudella, että vastaavaa kiireetöntä luonnollisuutta ei suomiräpistä useinkaan löydä. Levyn tunnelma on hetkittäin niin paljas, että sen kohtaaminen kokonaisuudessaan vaatii kuulijaltakin uskallusta. Herkkyyden vastaanottaminen on luottamustehtävä.
Kaiken tämän voisi kiteyttää niin, että albumi tuntuu aidolta tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä itseään todistelevan aitopäisyyden kanssa.
Taitavan sanoittamisen taianomainen vaikutus
Sigfridin vahvuus on tarkkailla maailmaa ja olemassaoloa niiltä puolin, jotka tyypillisesti jäävät varjoon. Hän kulkee läpi hietikoiden ja satamien, katselee utuisin silmin aamuyön kajoa ja kuuntelee tarkkaavaisesti ihmisyyden hämäriä. Hän sanoittaa vetoavasti yksityiskohtia, joiden taika tulee esiin vasta, kun se herätetään tietoisesti henkiin.
”Kivinen ikkunapenkki, siirrän kasvit sivuun, kiipeen sen päälle, se on mun lempipaikka istuu, kattoo maailman menoo kiireisellä kujalla, kylmä cappuccino ja sit viimeistelen tupakan”, Sigfrid kertoilee samettisella äänellä albumin avaavassa Italia-biisissä. ”Katon ikkunasta ulos, pyörittelen makuu suussa, maistan kirsikkaa ja karpaloo, en kyl havupuuta”, hän maalailee Uninen-kappaleessa.
Tuokioiden ympärillä leijuvaan mystiikkaan myötävaikuttaa myös sielukas tuotanto, joka tukee kokonaisuuden herkkyyttä. Megamasan ja Rekamin biittien estetiikka on pröystäilemätöntä, jolloin niiden kupliva ja kujeileva laatu pääsee oikeuksiinsa.
Sama pätee Sigfridin ilmaisutyyliin. Verkkaisuutta ei tule sekoittaa vaatimattomuuteen, vaan kiihkottoman flow’n sisältä on löydettävissä oivalluksia, joiden merkitykset ovat laajimmillaan koko ihmisyyden kokoisia. Tästä esimerkkinä toimii parhaiten Et ole yksin -biisi, jossa Sigfridin kautta tuntuu puhuvan koko maailmankaikkeus kaikessa armollisuudessaan: ”Pitkään pimeässä ku suunnistetaan, menee hetki ku valo tunnistetaan, ja opitaan merkkejä tulkitsemaan, mut: Sä et ole yksin.”
Lue myös: Turistin neljäs albumi on kokoelma bängereitä – onko teema-albumien aika ohi?
