Uuden aallon räppi on tuonut Suomen skeneen paljon hyvää. Se ei ole kuitenkaan pystynyt tarjoamaan samaa kapinallista energiaa kuin 2000-luvun alussa.
Räppiskene on muuttunut hyvin paljon 2000-luvun alkuvuosista. Räppi on nyt isompaa kuin koskaan, ehkä myös monipuolisempaa kuin koskaan: räpin sisällä on lukuisia genrejä ja suomiräppiä on vaikeaa enää jakaa kahteen ryhmään. 2000-luvun alussa oli tirehtööriräppi ja “aito räppi”. Jos aikakauden räppäreiltä kysytään, jokainen kuului toiseen näistä. Tosin kategorioita oli todellisuudessa muitakin. Kategoriat ovat lisääntyneet, mutta harva nuori räppäri haluaa kategorisoida itseään ollenkaan. Esimerkiksi Cledos on vuosia puhunut itsestään nimenomaan artistina, seuraten ehkä alun perin Lil Uzi Vertin popularisoimaa suuntaa. Yhdysvaltaisräppäri on kutsunut itseään alusta asti rokkistaraksi ja moni on seurannut hänen jalanjäljissään.
Räppärit eivät ole omasta mielestään enää räppäreitä, mutta onko räppi enää räppiä? Koko sen ajan, kun Suomeen on tullut uusia tyylejä Euroopasta ja Atlantin takaa, osalle räppifaneista se on ollut vastenmielistä. Jos suomiräpin kehitystä on elänyt ja hengittänyt 2010-luvun alusta nykyhetkeen, muistaa elävästi ihmisten reaktiot räpin muutokseen. Vuonna 2015 ilmestynyt Kuben Guccin lakanois aiheutti järisyttävän vahvoja reaktioita YouTuben kommenttikentässä. Se oli yksi ensimmäisiä mainstream-kappaleita suomiräpissä, jossa käytettiin laajasti autotunea. Nykyään autotunen käyttäminen on valtavirtaa. Gettomasa taas on saanut lähes koko uran kuulla pettävänsä alkuperäiset faninsa ja “aidon räpin”.
Uusi aalto kohtasi paljon vastustusta. Omasta mielestäni se oli paljon kaivattava muutos harmaaseen ja tylsähköön suomiräppiin. Kuuntelin paljon jenkkikamaa, ja kaikki uusi oli tervetullutta träpistä cloud-räppiin. Vihdoinkin suomiräpistä tulee nykyaikaista ja kiinnostavaa, ajattelin. Ja osittain niin tapahtuikin: on vaikea kuvitella suomiräppiä enää ilman Kubea, Cledosta, Meloa tai Ege Zulua. Varsinkin uuden aallon saapumisen alkuaikoina tuli paljon kiinnostavaa musiikkia. Se oli kiinnostavaa aikaa suomiräpille ja moni ehkä sai ensikosketuksensa räppiin juuri silloin.
Jossakin kohti suhtautumiseni muuttui. Osittain kyse oli vanhenemisesta ja oman henkilökohtaisen musiikkimaun muuttumisesta. Kuitenkin tuntui vahvasti, että kyse oli myös suomiräpistä itsestään. Uuden aallon tuleminen oli ollut kiinnostavaa ja jännittävää aikaa, mutta nyt aaltoja oli tullut niin monta etten pysynyt enää laskuissa. Jäin myös kaipaamaan jotakin, jotakin jota uusi suomiräppi ei pystynyt tyydyttämään. Tässä kohti olisi helppo vajota pelkkään nostalgiaan ja huudella netissä kuinka räpistä ei ole enää mihinkään. Suomiräppi jatkaa kehittymistään ja paljon hyvää on myös tapahtunut. On käyty keskustelua misogyniasta ja rasismista, kenttä on monipuolistunut. Mikä oli sitten se puuttuva elementti, jota suomiräpiltä kaipasin?
Tyylillisesti ja saundillisesti suomiräppiin on tullut paljon uutta. Nykyään floweja on enemmänkin kuin yksi kankea suomiflow. Inspiraatiota haetaan myös räpin ulkopuolelta ja genreen tuodaan uusia elementtejä. Sisällön puolesta tilanne on enemmänkin yksipuolistunut. Keskeinen aihe kaikessa suomiräpissä tuntuu olevan lähinnä raha. Huippu saavutettiin ehkä siinä, kun Jambo äänitti kappaleen säästämisestä yhdessä Osuuspankin kanssa. Raha on aina kuulunut räpin aiheisiin, mutta räppiin kuuluu paljon muutakin. Ennen kaikkea siihen kuuluu yhteiskunnan kritiikki ja protestointi musiikin keinoin. Missä on uuden aallon Avain? Kantaaottavuus ja räppi eivät tunnu enää kulkevan käsi kädessä. Suomiräpin naiset, kuten Yeboyah, ovat pitäneet yhteiskuntakriittisen räpin lippua yllä, samaan aikaan kun miesten aiheet ovat typistyneet entisestään.
Jos nykyisestä suomiräpistä haluaa löytää jotakin yhteiskuntakriittistä, joutuu kaivelemaan muruja pussin pohjalta. Huolimatta skenen monipuolistumisesta, rasismikeskustelukin on lapsenkengissään. Undergroundista löytyy kantaa ottavia artisteja, mutta pystyykö kantaaottavalla musiikilla enää villitsemään yleisöä tai vetämään massaa taakseen? Olen myös aina vierastanut mustavalkoista underground vastaan mainstream -jakoa. UG ei ole automaattisesti teknisesti parempaa tai yhteiskunnallisempaa ja myös valtavirrasta on aina löytynyt laadukasta suomiräppiä. Listoilla pyörivä räppi jättää kuitenkin tirehtöörienkin leveilyt kakkoseksi. Leveily on aina kuulunut räppiin, mutta sen kyljessä on tullut myös viiltävää kritiikkiä, raivoa ja turhautumista yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Ennen räpin asenne oli “fuck the system”, nyt suomiräppi rakastaa systeemiä.
Moni vajoaa turhautumisessaan nostalgiaan: näin syntyy “aitopää”. Aitopää ei kykene turhautumisessaan antamaan mitään propseja nykyräpille, jos se ei kuulostaa tasan samalta kuin 20 tai 30 vuotta sitten äänitetyt klassikot. Aitopää vihaa vihaamisen ilosta. En ole koskaan pitänyt aitopäistä ja haluan välttää tämän kohtalon. Siksi en sanokaan tätä vihasta uutta suomiräppiä kohtaan, pelkästään rakkaudesta. Viime aikoina olen fiilistellyt muun muassa Senyan r&b:tä ja räppiä yhdistelevää flowia ja napakkaa ulosantia, Slanin saundia ja Costin teknistä riimittelyä. Give credit where it’s due, uuden koulun räpissä on myös paljon hyvää.
Uuden koulun suomiräppi on se suomiräppi, johon olen kasvanut. Kun vajoan nostalgiaan, en ajattele ensimmäisenä Fintelligensiä tai Asaa. Ajattelen Kuben Purppura-albumia tai Cledoksen Töis-sinkkua. Ajattelen kaikkia niitä artisteja, jotka nousivat Skorpionin kautta suomiräpin lavoille. Vanhemman suomiräpin kuuntelu on kuitenki saanut kaipaamaan jotakin, jota nykyhetkestä puuttuu. Onko uuden koulun suomiräpissä tilaa yhteiskuntaa kritisoivalle artistille? Voiko tällaisella musiikilla päästä isolle lavalle vai pitääkö Avaimen laini “vaikee tienaa elantonsa ja puhuu lisäks totta” edelleen paikkansa?
Kristian Paltila
opiskelija
Lukijan mielipiteet ovat Klangin lukijoiden kirjoittamia tekstejä, jotka menevät Klangin toimituksen suodattimen läpi. Voit jättää mielipidekirjoituksen Uutiset-osiossa sijaitsevan Kirjoita mielipide -napin kautta.
