”Emme voineet larpata olevamme jostain Bronxista” – Kemmuru kertoo, miten suomalainen heinähattu taittui hiphop-kulttuuriin 2000-luvun alussa

Klangin uudessa klassikkosarjassa suomiräpin keskeiset tekijät puhuvat kauan sitten julkaistuista albumeistaan. Toisessa osassa Kemmuru muistelee, miltä suomiräpin kenttä näytti 2000-luvun alussa.

Aksimin, Jodarokin ja J-Lainin muodostama Kemmuru lähtee tänä keväänä 20-vuotisjuhlakiertueelle. Ympäri Suomen keikoilla tullaan juhlistamaan Kemmurun kolmea albumikokonaisuutta, joilla on selkeät paikkansa suomiräpin kaanonissa.

Tässä haastattelussa liikutaan Kemmurun Mite se teiä…? -debyyttilevyn aikakauden inspiroimana kotimaisen räpin ruohonjuuritasolla, ajassa jossa piirit olivat nykyiseen verrattuna pienet, mutta musiikin tekeminen omistautunutta ja tinkimättömyys olennaista.

Kemmurun ensimmäinen levy Mite se teiä…? ilmestyi vuonna 2003, kun Jodarok eli Matti Salminen oli vaihdossa Chesterissä. Levyn julkaisustrategiana toimi kirjoittaa albumista silloiselle suomihiphop.com-foorumille ja viedä cd-levyjä Funkiest-levykauppaan – vinyyliä Kemmurun debyyttilevystä ei koskaan tehty. Lisäksi albumi lähetettiin promokirjeen kera kaikkiin musiikkilehtiin, kuten Soundiin, Rumbaan ja Sueen, joissa se sai erinomaiset arvostelut.

Salminen ja Aksim eli Miska Soini aloittivat levyn tekemisen jo syksyllä 2001, kun Salminen oli vastikään muuttanut Helsinkiin synnyinkaupungistaan Joensuusta. Salminen kertoo, että kaksikko ei tuntenut toisiaan ennestään, mutta Salmisen joensuulaiset ystävät tunsivat Jyväskylän Tikkakoskelta kotoisin olevan Soinin. J-Funk -possen silloinen keskeinen hahmo Dj kReal saattoi Salmisen ja Soinin yhteen, Soini lisää.

– Ajattelin, että mä menen käymään Miskan kämpillä, kun kerran asutaan samassa kaupungissa. Sitten ruvettiin tekemään, Salminen sanoo.

Piirit olivat siihen aikaan niin pienet, että kaikki räpin parissa touhunneet olivat jollain tavalla tietoisia toisistaan, yhtyeen kolmas jäsen J-Laini, oikealta nimeltään Jussi Laine, sanoo.

Hän ei ollut mukana tekemässä Kemmurun ensimmäistä levyä, mutta muistelee tunteneensa Salmisen ja Soinin klubeilta jo pitkään ennen kuin hän liittyi porukkaan, sillä Tulenkantajien alkuperäisjäseniin kuulunut Laine oli jo silloin aktiivinen bileiden järjestäjä ja keikka-dj.

Salminen huomauttaa, että vaikka vanhojen aikojen muistelu tapaa saada sellaisen sävyn, että kaikki oli ennen paremmin, hän ei pyri arvottamaan vuosituhannen alkua lainkaan sen hohdokkaammaksi kuin nykyaikaakaan.

– Moni, joka nostalgisoi sitä aikaa, ei välttämättä ole elänyt silloin. Pelkkä keikkamestoihin löytäminen oli haastavaa, keltaiset sivut levällään jossain kylmässä autossa.

Soini huomauttaa, että vielä 2000-luvun alkupuolella räppi ei pahemmin yökerhoissa soinut.

Pienet räppipiirit tarkoittivat luonnollisesti myös maltillisia kuuntelijamääriä. Albumia myytiin keikoilla noin 300 kappaletta ja levykauppoihin niitä oli viety 200 kappaleen verran. Eli vaikka Napsterit ja Kazaat olivatkin siihen aikaan olemassa, periaatteessa vain noin 500 ihmisellä oli mahdollisuus kuulla Kemmurun debyyttilevyä silloin, Salminen laskeskelee.

– Kyllä sinne keikoillekin mentiin vähän todistelemaan asioita. Ei siellä kukaan automaattisesti huutanut meidän nimeämme tai laulanut biisejä ulkoa, joka kerta se piti ansaita, Soini sanoo.

– Paitsi ekalla keikallamme Karri Koiralla ja Rudylla oli isot pahviplakaatit yleisössä, Salminen sanoo.

Suomiräppiä tuntevat ihmiset olivat kuitenkin kyselleet albumin perään jo pitkään; siihen viittaa levyn nimikin. Sue-lehden levyarviossakin Soinilla kerrottiin olevan pitkä kokemus hiphop-tuottajana. Kaksikko olikin keikkaillut ja tehnyt itseään tunnetuksi jo ensimmäisistä biiseistään lähtien, sillä hyvä lavashow ei vaatinut muuta kuin muutamia instruja taustalle ja kyvyn freestyle-räppäämiseen.

Vaikka muutama artisti onnistui tekemään läpimurron hiphop-ydinfanien joukosta hieman laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen, kaikki räpin tekijät olivat käytännössä samalla viivalla, Laine sanoo. Keikkailu muissa kaupungeissa oli helppoa, sillä ilmapiiri oli kaverillinen ja yöpymään pääsi aina jonkun samanhenkisen tyypin sohvalle.

– Jos meillä oli Turussa keikka, niin linkattiin Ritarikunnan tyyppien kanssa, ja Tampereella tai pohjoisessa Tulenkantajat-bändin kanssa. Joka pitäjässä oli omat paikallisensa, jotka olivat kaikki samaa ketjua, Salminen sanoo.

Hän lisää, että suomiräpin kentällä saattoi silloinkin olla olemassa omia, vielä pienempiä skenejään, joiden kanssa tiet eivät kohdanneet.

– Mutta siinä omassa ympyrässä tuntui, että kaikille tilaa riittää. Kunhan teki hyvää musaa ja oli hyvä tyyppi.

Ennen debyyttialbumia Kemmurulta oli ilmestynyt Kemmuru ep, jonka avausbiisinä toimi sittemmin yhdenlaiseksi klassikoksi muodostunut Elämä laittaa saiffaa. Laine muistaa kuunnelleensa ep:tä hyvin paljon sen ilmestymisaikana ja pitäneensä sitä parempana kuin mitään, mitä Suomessa oli siihen saakka julkaistu. Elämä laittaa saiffaa -biisi osui lisäksi mainiosti hänen omaan elämäntilanteeseensa.

– Biisissä on se kohta, että ”Joskus pitää tehä ratkasuja, ratkasta juttuja, katkasta tuttuja suhteita”. Se osui johonkin tunnehermoon kyllä.

Laine kuunteli kappaletta paljon samaan aikaan kun hän teki muuttoa Tampereelta Helsinkiin. Vuosi oli 2004, ja melko pian pääkaupunkiin muuton jälkeen hänestä tuli osa Kemmurua.

– Ajattelen vieläkin, että Elämä laittaa saiffaa on todella hyvin tehty biisi, Laine sanoo. – Siinä oli hyvä biitti ja järkevät räpit. Ei mitään kikkoja tai hilipatiheijaa, vaan sisältöä.

Laine ajattelee, että kappale vei suomiräppiä osaltaan uudelle tasolle, sillä se asetti standardin hieman aiempaa korkeammalle.

– Olihan se sen mittakaavan hitti, että se soi Radio Helsingillä muutaman kerran, Salminen virnistää.

Radiosoittoon liittyen Soini toteaa, että vaikka yleisessä konsensuksessa on olemassa jonkinlainen käsitys siitä, että suomiräpin suosio notkahti ja oli ”kuopassa” 2000-luvun alkuvuosina, totuus ei välttämättä ole yhtään niin mustavalkoinen. Kyse oli Soinin mielestä enemmänkin siitä, että radiokanavilla soineen niin kutsutun ”poppiräpin” yleisö yksinkertaisesti löysi kiinnostavamman räpin luokse. Sen kaltainen räppi ei soinut radioissa, mutta sillä oli kuuntelijoilleen huomattavasti suurempi merkitys ja arvo kuin kaupallisella suomiräpillä.

– Oli paljon räppiä, mikä ei päässyt filtterin läpi radioon asti, ja se teki siitä historiallisesti irrelevanttia. Mutta samaan aikaan oli olemassa keskustelufoorumit ja muut, joilla räppiä julkaistiin, jaettiin ja arvosteltiin. Räpin suosion notkahdus tapahtui siis ainoastaan siellä mainstreamin tasolla, sillä radioissa soiva räppi menetti hetkellisesti uskottavuutensa siksi, että undergroundissa liikkuva räppi sai kohdeyleisön kannatuksen, Soini selittää. – Lafkoille kiinnitettyjä artisteja oli vain kourallinen, ja suurin osa kentästä teki musiikkia omakustanteisesti.

Suomiräpin suosion historiaa on pitkälti kirjoitettu levymyynnin, palkintojen ja korporaatioiden näkökulmasta, Salminen sanoo. Julkaisut, jotka eivät niillä mittapuilla tarkasteltuina olleet arvokkaita, eivät oikeastaan edes tapahtuneet.

– Murmurit ja Ceebrot esimerkiksi ovat aina tehneet omanlaistaan soundia. He ovat olleet merkittäviä esikuvia niin mulle, Miskalle kuin varmasti todella monelle muullekin, Salminen sanoo. – Mutta niitä ei enää muisteta, koska ne eivät ole saaneet yhtään Emmoja.

Myöskään Kemmuru ei saanut Emmoja eikä kultalevyjä.

– Koko se meidän ug-kaista ei saanut huomiota siinä mielessä, Soini sanoo.

Isot festarit alkoivat buukata suomiräppäreitä esiintymään vasta noin vuodesta 2005 eteenpäin, vaikka räppiyleisön suosimaa laadukasta räppiä oli siinä vaiheessa tehty jo usean vuoden ajan, Salminen sanoo.

– Kesti kauan, että rokkijäärät pystyivät sietämään edes natiiveja räppäreitä.

Laine huomauttaa, etteivät levymyynnin tai radiosoiton kaltaiset mittarit toisaalta olleet Kemmurulle tai muille heidän kaltaisilleen tekijöille millään lailla edes relevantteja. Esimerkiksi Fintelligensin nouseminen musiikkibisneksen suurille areenoille oli Laineen mielestä hieno juttu, mutta se kaikki tuntui tapahtuvan jossakin muualla, kaukana sen kentän ulkopuolella, jolla Kemmuru toimi.

Kemmuru seurasi korkeintaan Funkiestin myyntitilastoja, mutta todelliset arviot tehtiin sen perusteella, oliko albumilla hyviä biisejä ja räpättiinkö siinä hyvin.

Soini sanoo, että yksi esimerkki samasta ilmiöstä on se, että Souls of Mischiefin ’93 ’Til Infinity -single vuodelta 1993 sai kultalevyn vasta viime joulukuussa.

– Se on kaikille itsestään selvästi yksi hiphopin suurimmista klassikoista, ja silti se on numeroissa ollut sellaisella tasolla, että se meni kultaa vasta nyt.

Jos suurempien valtavirtatahojen ovia olisikin vähän raotettu, Kemmuru meni aina määrätietoisesti päinvastaiseen suuntaan, Salminen sanoo. Isompaa suosiota olisi ehkä voinut olla tarjolla, mutta yhtye halusi varjella omaa ja muiden kaltaistensa tekijöiden versiota Suomen räppikulttuurista.

– Halusimme pitää sen omissa käsissämme, emmekä mennä setien eteen kyselemään, että millaisia meidän pitäisi olla, Salminen sanoo.

– Meidän kenttämme oli ihan eläväisen oloinen organismi ja pyöri itsekseen, joten en tiedä mihin mitään suurta koneistoa olisi edes tarvittu, Laine lisää.

Soinilla oli yhtyeen ainoana kokemusta suurien levy-yhtiöiden kanssa toimimisesta, sillä hän oli ollut mukana tekemässä Ezkimon Entinen-biisiä. Soini muistelee, että yhteistyö Ezkimon kanssa oli vallan miellyttävää, mutta levy-yhtiön kontrollin alla toimiminen ei niinkään.

– Sieltä tuli sellaista soittoa studiolle, että mä mietin että mitä helvettiä nämä ukot selittää, ne ovat kuunnelleet jonkun yhden biisin Run.-D.M.C.:tä ja Aerosmithiä ja tulevat sen perusteella sanomaan mulle jotain. Se jätti muhun sellaisen jäljen, etten halunnut tehdä musiikkia sitä kautta. Sitten pakenin Kemmurun pariin, Soini sanoo.

Siihen aikaan pop-maailmaa oli helppo pitää kirosanana, sillä sen sisältämä musiikki ei ollut läheskään niin monipuolista kuin nykyään, Soini sanoo. Kun pop-maailma sitten 2010-lukua lähestyttäessä alkoi omaksua vaikutteita soundimaailmaltaan monipuolisesta hiphopista, se muuttui avoimemmaksi erilaisille soundikokeiluille ja tyylilajeille, ja muuttui Soininkin mielestä vähemmän luotaantyöntäväksi.

Mite se teiä…? -albumia tehdessään Soini ja Salminen olivat vasta parikymppisiä, joten levyn kappaleissa oltiin nuoren ihmisen tunteiden äärellä. Se merkitsi luonnollisesti myös sitä, etteivät kaikki ajatusjuoksut olleet aivan loppuun mietittyjä.

– Onhan se anna sen tissin näkyy -biisi vähän sellainen, että nykyään sen asian ajattelee eri tavalla, Soini sanoo. – Tarkoituksena oli kritisoida populaarimusiikin seksuaalista kuvastoa ja sitä, millaisessa valossa naiset näytetään hiphopissa, mutta samalla heitettiinkin muijat junan alle.

Kyseisessä Anna sen näkyä -kappaleessa Soini räppää esimerkiksi ”Ja jos sä vieläkin tahdot et sun arvo mitataan kaulasta alaspäin, niin beibe beibe, sä voit vaikka laulaa näin”.

– Mä ajattelin silloin, että mä en tiedä tuosta mitään, mutta että Miska, joka oli ollut mainstream-maailmassa mukana tuottaessaan Fintelligensiä ja Ezkimoa varmaan tietää, mitä se on, Salminen nauraa. – Mä en voinut puhua siitä, mitä mimmeiltä vaaditaan, mutta ajattelin, että aina voi vittuilla räppäreille.

Kappaleen toisen kertosäkeen ”Hei poika anna sen linkin näkyä, kykkäne mc jos puuttuu läpykkä” -lauseen kaltaisilla riimeillä kappaleen sukupuolijakaumaa kyllä pyrittiin tasapuolistamaan, Soini sanoo.

Kokonaiskuvassa albumi on kestänyt ajan hammasta hyvin, Laine huomauttaa. Myös Soinilta ja Salmiselta löytyy ymmärrystä silloisille nuorten räppäreiden ajatuksille.

– Jokaisella on tuossa iässä samat kiukut ja epävarmuudet, Soini sanoo.

– Papparaiset kun kritisoivat nykyskeneä, niin kannattaisi muistaa, että mekin olemme parikymppisinä olleet vääntämässä tuolla. Ei siinä ihan kauhean kattavasti kaikkia arvovalintoja ruveta miettimään. Olisi ihan tyhmää, jos nuoretkin olisivat jo uransa alussa sellaisia mähiseviä kolmevitosia, Salminen sanoo.

Jokaisen on käytävä tietyt keskustelut ja polut ennen kuin osaa ajatella asioita muidenkin kuin itsensä kannalta, Soini sanoo. Omien kappaleiden tarkastelu jälkeenpäin toimii hänen mielestään päiväkirjana, josta voi katsella omaa kehitystään ja oivalluksiaan eri elämänvaiheiden ajalta.

– Varsinkin miehille, jotka ehkä naisia vähemmän tapaavat hakeutua terapiaan, se voi olla todella terapeuttista. Omat biisit ovat kuin muistioita musiikin muodossa.

Yleisesti ottaen Kemmurun musiikki on leppoisaa ja elämänmyönteistä. Ei välttämättä aina hirveän positiivista, mutta ainakaan verisuoni ei kiristänyt päässä ja asennoituminen oli rento, Salminen sanoo.

– Se vaikutelma välittyi varmasti pääosin ilmaisusta, sillä emme halunneet olla paasaavan opettavaisia, vaan kiedoimme kaiken mielekkääseen huumoriin ja värikkääseen kielenkäyttöön, Soini sanoo.

– Miten tuollainen suomalainen heinähattu nyt taittuu hiphop-kulttuuriin. Emme voineet larpata olevamme jostain Bronxista, joten pikkupitäjistä kun ollaan, niin lähestyminenkin oli maanläheistä, Laine sanoo.

– Mutta me pöllimme kuitenkin sen lokaalius-aspektin, että kun Jenkeissä räppärit kertoivat olevansa Brooklynista, niin vastaavasti me sanoimme, että olemme Tikkakoskelta, Joensuusta ja Rovaniemeltä, Salminen sanoo.

Soini muistelee, että korosti murrettaan tahallaan paljon enemmän kuin normaalissa puheessaan, sillä hän halusi antaa juuriensa kuulua musiikissa. Salminen komppaa, että ”lande”-piirteiden korostamisessa saattoi olla mukana tahallista ärsyttämistä.

Kemmurun vuonna 2006 ilmestyneeltä Kehumatta paras -levyltä löytyikin sitten Landespede-kappale, joka saattaa hyvinkin olla Kemmurun historian suosituin biisi.

Kakkosalbumilla Laine oli jo vakiintunut osa Kemmurua: hän toimi yhtyeen dj:nä, jotta Salminen ja Soini saattoivat keskittyä räppäämiseen, eikä Soinin tarvinnut enää rampata dj-pöydän takana biisien välissä.

Salminen sanoo, että Kehumatta paras sai debyyttiin verrattuna paljon enemmän huomiota.

– Mutta ei se suosio niin isoa ollut silloinkaan. Tuntuu, että sitä pidetään näin jälkeenpäin suurempana tapauksena kuin mitä se oikeasti oli.

Albumia painettiin kuitenkin noin kymmenen kertaa enemmän kuin mitä debyyttilevyä oli koskaan tehty. Siinä missä Mite se teiä…? oli ilmestynyt omakustanteena ”Hella Recordsin” kautta, Kehumatta paras -levyn julkaisijana toimi Monsp. Oikean levy-yhtiön kautta albumi levisi muuallekin kuin Funkiestiin, mutta pääasiassa sen saama suosio oli yhä vannoutuneen räppiporukan varassa, Salminen sanoo.

Kehumatta parasta tehtiin aiempaa asiantuntevammassa ympäristössä, sillä yhtye oli debyyttilevyn jälkeen panostanut studiolaitteistoon.

– Kun Vähäiset Äänet tuli tekemään Paskaaks tässä -biisiä, ne ihmettelivät että miten meillä voi olla ihan oikea studio kuulokkeineen, mikrofoneineen ja tietokoneineen. Ne itse olivat äänittäneet kasettiraiturilla jossain steisillä, Soini nauraa. – Meillä oli heidän mielestään ihan ”pro studio”.

– Joka oli oikeasti mun huoneeni Patolassa, Salminen tarkentaa. – Naapuri tuli jossain vaiheessa ovelle koputtelemaan, että mitä te möykkäätte, mun lapsi yrittää nukkua ja jätkät on huutaneet ”paskaaks tässä” täyttä kurkkua vartin putkeen.

Kemmurun toistaiseksi viimeinen kokopitkä Meiltä puuttuu kaikki julkaistiin vuonna 2010, ja keikkailu loppui satunnaisia esiintymisiä lukuun ottamatta pitkälti kolme vuotta myöhemmin. Helmikuun lopussa yhtye julkisti kiertueen, jolla se juhlistaa 20-vuotista taivaltaan – kevään aikana Kemmuru esiintyy Oulussa, Tampereella, Jyväskylässä, Lahdessa ja viimeisenä Helsingissä.

Laine, Salminen ja Soini ovat toki olleet aktiivisia tekijöitä suomiräpin kentällä viimeksi kuluneina vuosina, mutta miksi Kemmurun elo hiljeni kymmenen vuotta sitten?

Salmisen mukaan keikkoja oli vuosien aikana ollut lähes jatkuvalla syötöllä, mutta niillä esitettävät biisit olivat alkaneet käydä vanhoiksi. Musiikin tekemisellekin oli yhä haastavampaa löytää yhteistä aikaa, Soini lisää. Kun Punavuoressa sijainneella studiolla sattui vesivahinko, yhteistä työtilaakaan ei enää ollut, joten Kemmurun toiminnan hiipuminen kävi lopulta luonnostaan.

Salminen ryhtyi tekemään musiikkia Aivovuotona tuottajakaksikko K.V.N & Lobon kanssa, Laine ajautui SMC-poppoon dj:ksi ja Soini julkaisi musiikkia soolona sekä keikkaili muun muassa Ruudolfin, Karri Koiran ja Mustan Barbaarin matkassa.

– Ne olivat elämäntilannejuttuja. Itse olin aika kypsä yöpainotteisiin dj-hommiin ja halusin keskittyä päivätyöhöni keikkamyyntialalla, vuodesta 2012 lähtien agenttina toiminut, nykyisin Team Agencyssä mukana oleva Laine sanoo.

– Jussihan toi keikkamyynnin tähän meidän skeneen, Salminen sanoo. – Useimmilla räppäreillä ei 2010-luvun alussa ollut keikkamyyjiä tai mitään firmoja takanaan, mutta Jussi näytti, että näillä räpin jätkillä ja tytöillä voi tehdä rahaa.

Laine toteaa, että keikkamyynti suomiräpin saralla oli hänen aloittaessaan olematonta. Hänen pyrkimyksenään oli ammattimaistaa kenttää ja kehittää keikkailuun kuuluvaa infraa.

– Se oli monilla silloin sellaista kaljakori ja huntti handuun -tyyppistä meininkiä. Lavatekniikka saattoi olla täysin rämä, kajarit ständien nokassa ja Behringerin mikseri jossain. Nyt suomiräppäreillä on viimeisen päälle kaikki tekniikka. Sen parissa on tullut työskenneltyä paljon, Laine sanoo.

Kevään juhlakiertuetta yhtye kuvailee fossiilinäyttelyksi, jonka aikana yleisö pääsee kokemaan ennenkuulumattoman kattauksen Kemmurun musiikkia. Vuodesta 2017 lähtien kolmikko on nähty lavalla noin kerran vuodessa, esimerkiksi Helsingin Tavastialla vuonna 2022 ja Tampereen Tavara-asemalla viime vuonna.

Yhtye kertoo ilahtuneensa etenkin siitä, että yleisössä on todistettavasti nähty myös juuri ja juuri täysi-ikäisiä ihmisiä.

– Keikoillamme voi olla ihan junnuja, ja sitten samoja naamoja, jotka olivat yleisössä jo 20 vuotta sitten, Salminen sanoo. – Se lämmittää mieltä.