Ennen ei tiedetty mistään mitään, eikä ollut sosiaalista mediaa ja hyvä niin, kirjoittaa Manninen kolumnissaan.
Räppinörtin ensimmäinen iso rap-kokemus oli vuonna 2002 ilmestynyt Eminemin The Eminem Show -albumi. Rakas äitini osti sen luultavasti täysin tietämättömänä törkeistä ja shokeeraamishakuisista lyriikoista.
Olin niin sanotusti suurten markkinavoimien hypen lapsiuhri, Eminem soi kaikkialla ja levy oli pakko saada.
11-vuotiaana ei ollut sen enempää ymmärrystä hiphopin afro- ja latinoamerikkalaisista juurista, kuin New Yorkista ja DJ Kool Hercin 70-luvun alun DJ-bileistä Bronxissa. Bileistä, joista koko genre sai alkunsa.
Vuonna 2002 noin 30 vuotta hiphopin synnyn jälkeen Eminem oli kuitenkin elämänsä nosteessa.
N.W.A.-legenda Dr. Dren Aftermath levy-yhtiölle sainattu artisti oli jättiläismäinen menestys ympäri maailman. The Eminem Show myi lähes yhtä hyvin tuolloin, kuin edeltäjänsä The Marshall Mathers LP.
Dr. Dre oli iskenyt kultasuoneen ja kaikki tiesivät sen. Eminem toteaa jopa itse White America kappaleessa: “Let’s do the math, if I was black, I woulda sold half.”
Valkoisille esikaupunkien teineille oli helppoa myydä täynnä angstia olevaa valkoista samaistuttavaa artistia. Varsinkin, kun valkoinen vakavasti otettava räppäri oli vielä suhteellisen tuore konsepti valtavirrassa, eikä Dren nimi tuotannossa myöskään hidastanut menoa.
Limudiskon Eminem
Törkeyksiä ja väkivaltaisuuksia toisinaan humoristisesti laukova mies Detroitista löysi tiensä jopa kylmään Suomeen. Without Me oli kuuminta paskaa jokaisessa alaikäisten limudiskossa.
Räppinörtti voitti tanssikilpailussa karkkipussin kyseisen biisin soidessa ja idoliaan imitoidessaan. Hän oli myös imarreltu, kun vanhempien luokkien tytöt halusivat lainata Eminem Show -CD-levyä tehdäkseen siitä laittomia kopioita itselleen.
Tästä alkoi järjetön kiinnostus rap-musiikkiin. Jo ala-asteella kaveripiirini asenne oli, että suomalainen rap on tavalla tai toisella amerikkalaiseen isoveljeensä verrattuna hieman noloa.
Myönnän että kannan tätä asennetta osittain yhä mukanani, ainakin kohdatessani suomiräppiä, jossa yritetään larpata liian tosissaan Amerikan slummien oloja.
Olen kiitollinen Jeesukselle, Saatanalle, evoluutiolle ja universumille ettei 2000-luvun alussa ollut TikTokia tai edes YouTubea. Sen ajan meiningistämme kuvatut videot olisivat luultavasti ylisukupolvisesti eläviä meemejä.
Vai miltä kuulostaa 13-vuotiaat valkoiset metsälähiön lapset hyvästelemässä toisiaan sanoilla: ”Stay black motherfucker”, samalla jengikäsimerkkejä imitoiden? Tuskin olisin edes etäisesti voinut ymmärtää tuolloin termiä kulttuurinen omiminen, onneksi.
Aitouspäissään joskus 2007.
Gangstailu oli synkempää kuin emoilu
Yläasteelle siirryttäessä Eminem oli jo seminoloa valtavirtamusaa. Pysyviä kuulovaurioita varmistavalla volyymilla mp3-soittimesta pauhasi Gravediggaz, Wu-Tang Clan sekä ensikosketukset gangsta rap -alagenrestä.
90-luvun soundeihin milleniaali-nörtti oli tutustunut kirjastosta löytyneestä massiivisesta kahdeksan tai useamman CD-levyn greatest hiphop hits -tyylisestä kokoelmasta. Kokoelma oli timanttikaivos räpistä innostuneelle teinille.
Sieltä löytyi kaikki isoimmat biisit 1982 ilmestyneestä Grandmaster Flash and the Furious Five – The Messagesta, Nasin 2002 ilmestyneeseen One Miciin. The Messagen läpät porautuivat pikkupojan aivoihin niin syvälle, että luultavasti vanhainkodissa hoitajat tunkevat lisää nappeja naamaani, jotta dementoituneena lopettaisin lyriikoiden huutamisen:
”Don’t push me
’Cause I’m close to the edge
I’m trying not to lose my head.”
Eniten kuitenkin kokoelmalta pärähti pieneen mieleen yhdeksänkymmentäluvun G-Funk -soundi. Tähän saattoi vaikuttaa pienempänä pelattu PC-peli Interstate ’76, jonka ääniraita jäljitteli 60- ja 70-luvun funk-hittejä superläskeine soundeineen.
Teini-ikäiset laajakaistagangsterit
Mopoiän myötä synkkä gangsta rap piti melankolista teiniä otteessaan yhä syvemmin. Street Militaryn Don’t Give A Damn -albumi löysi tiensä DC++ -vertaisverkon kautta luureihin. Kyseisen 1993 ilmestyneen Houston-klassikon anarkistiset lyriikat iskivät goottimaisen mielentilan omaavaan teiniin kuin kirves:
”I’m your number one suspect cause I wear black Locs
Tilt my hat back and choke on weed smoke
You call me a ghetto thug but I say ”Damn you”
I’ma live my life just how I want to.”
Kun jokin iskee niin lujaa niin sitä on saatava lisää, ja googlailu avasi tietä tuntemattomaan. Laajakaistat ja internet-foorumit elivät kulta-aikaansa ennen 2010-luvun alkua.
Point Blank Helsingissä 2012.
Musiikkinörtit jotka eivät olleet missään nimessä nörttejä
Suomalaiselle jenkkirap-nörttäyksellekin löytyi omat fooruminsa: Redrum-187.com.
Foorumin teiniosasto minä mukaan lukien seurasi vanhempien pääkaupunkiseudun foorumistien edesottamuksia tekstimuodossa kuin uskovaiset Raamatun jakeita.
Kovin tyyppi oli se, joka oli viikonloppuna ollut eniten ongelmissa virkavallan kanssa, mennyt jokaisella julkisella pummilla, tägännyt marketin seinän, tapellut ja ollut mahdollisen sekaisin tehdessään kaikki edellä mainitut.
Olimme niitä jotka Mist sä tuut? -dokumentti unohti mainita puunhalaajat vastaan tirehtöörit pihvistä puhuttaessa.
Gangsta rap -nörtit vihasivat Basson foorumilaisia, Cheekiä, Fintelligenssiä, Fubu-tirehtöörejä, lippatukka-amiksia, hippejä, tukareita ja ennen kaikkea toisiaan. Suomiräpistä hyväksyttiin Suomi Lyriikka Tuotannon -helmet, Kallio Underground ja muita ”retkuräpin” edustajia.
Pukeuduimme kuin Eazy-E Real Muthaphukkin G’s -musiikkivideolla. 2XL-kauluspaidat, Dickiesit, Chuck Taylorit ja jenkeistä tilatut Locs-aurinkolasit olivat virallinen uniformu. Meitä kutsuttiin aitopäiksi, kauluspaitaskeneksi, suomigangstoiksi ja varmasti vitun spedeiksikin.
Redrum-foorumin syvin ydin oli kuitenkin ehta musiikkinörttäys levyjen keräyksen sekä arvostelujen muodossa ja rakkaus lajiin yleensä. Sekoilun hohtokin alkoi vähentyä, kun ihmisiä alkoi oikeasti kuolla ja seota päihdeliitännäisesti.
Osa parhaista ystävistäni löytyi näiltä foorumeilta, osa heistä on jo menettänyt kiinnostuksensa koko genreä kohtaan, osa ei.
Käteen jäi lisäksi järjetön määrä hyviä jenkkirap-albumeita ja tietoutta, Texas-legenda Point Blankin tapaaminen Narinkkatorilla 2012 vahingossa ennen keikkaa, sekä Eshamin livekeikka Virgin Oilissa.
Mainittakoon, että edellä mainittu Eminem mainitsikin detroitilaisen Eshamin erääksi omien tyyliensä kummisedistä. Esham oli 15-vuotias debyyttialbuminsa Boomin’ Words from Hell tekemisen aikoihin vuonna 1989, ja Detroitin crack-epidemian synkkyyden voi aistia läpi levyn. Esham on lyhenne joka seisoo kunniakkaasti sanoille: East Side Hoes And Money.
Estetiikkaa 2010-luvun alusta.
Viisauden alku on myöntää olevansa vitun idiootti
Tämän tekstin tarkoitus oli esitellä sinulle räppinörtin päiväkirjojen kirjoittajan hiphop-historiaa. Tulevat kolumnit tässä konseptissa käsittelevät enimmäkseen jenkkiräpin maailmaa omasta tunkkaisesta subjektiivisesta näkökulmastani.
Olen ehkä ”oldhead”, mutta turha skenerinkirunkkaus jäi lapsuuteen, arvostan trappia siinä missä ysärivinkunoitakin.
Tiedän jotain räpistä, mutta en todellakaan väitä tietäväni siitä siltikään juuri mitään. Viimeiset 22 vuotta hiphopin parissa olivat vasta pintaraapaisu. Pintaraapaisu on myös tämä ensimmäinen päiväkirjamerkintä.
Enkä enää vihaa sinua tirehtööri. Jos näen Fubua kirpputorilla, niin ostan ne historiallisina artefakteina.
Jotain jäi nörttäyksestä käteenkin.
Ville Manninen
Kuuntele räppinörtin kasaama asiaankuuluva soittolista klikkaamalla alta.
Kirjoittaja on epäpaljasjalkainen oululainen oman elämänsä rap-filosofi vanhoilta foorumiajoilta, toimittaja sekä kaninhuoltaja, joka omistaa harvinaisia ja arvokkaita gangsta rap -kasetteja.
