Tuulin ura on ottanut uuden suunnan hänen tuoreella albumillaan, joka tarjoaa silkkisen R&B:n ja hip hopin sävyttämää musiikkia lapsitähteyden haasteiden jälkeen.
Lapsitähteydestä irti pääseminen voi olla hankala rupeama. Varsinkin Suomessa artisteille annetaan usein vain yksi mahdollisuus löytää paikkansa, jonka jälkeen pääsy suosioon saatetaan evätä kokonaan tappavalla välinpitämättömyydellä.
Laulaja Tuulin ura artistina sai kunnolla alkunsa selkeänä reaktiona Robinin Frontside Ollie -debyyttihitille, joka julkaistiin neljä kuukautta ennen Tuulin Salaisuudet-singleä. Siinä missä Robin oli (onnistunut) yritys toisintaa Justin Bieberin nouseminen suosioon kimeä-äänisenä 15-vuotiaana, oli Tuuli valitettavasti vielä tuossa vaiheessa ahneen musiikkikoneiston hitin toistamishalun uhri ja tuomittu jäämään nousevan Robinin varjoon.
Tuulin uuden W1NDY SEASON -albumin ja Salaisuudet-hitin väliin on mahtunut kaikenlaista: yhteistyötä Mikael Gabrielin ja Uniikin kanssa, muutama englanninkielinen cover-EP, tavoitteet kansainväliselle uralle ja somettamista. Mutta kun Tuulin uutta albumia kuuntelee, on selvää, että tästä artistin uran voi katsoa tietyllä tapaa vasta alkavan.
W1NDY SEASON on albumina valtava harppaus eteenpäin kaikesta siitä, mitä Tuuli on tehnyt aiemmin. Se on musiikillisesti kaukana siitä kovin perisuomalaisesta ”tarpeeksi hyvä, pistetään pihalle” -popista, joka jää usein unohduksiin. Tuulin uuden albumin kappaleet ovat silkkistä ja sileää R&B -musiikkia, jossa on mukana myös hip hoppia, joka sekin on enemmän tämän hetken urbaania ja kansainvälistä soundia verrattuna Tuulin aiempiin hip hop -kytköksiin. Jo avauskappale Manifesti tuo esiin albumin eetoksen: Tuuli ei suostu luovuttamaan, vaan on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen sen aseman, jonka hän ansaitsee.
Kun levyä kuuntelee, on selvää, että jokainen pieni yksityiskohta on mietitty. Levyn tuotanto harppaa monien kotimaisten huippuartistien rinnalle ja toisinaan jopa ohi. Rummut ja perkussiot napsahtavat esiin kirkkaina mutta hallittuina, basson pyöreys liimaa kaiken yhteen ja biitit ovat kokonaisuuksina yksityiskohtaisia mutta selkeitä. Levyn suurena tuotannollisena vahvuutena ovat Tuulin lukuisat lauluraidat, joilla hän pääsee esittelemään äänensä teknistä hallintaa ja taipuvaisuutta Ariana Grande -tyyliseen notkeaan tulkintaan. Topline-puoli on albumilla niin sanotusti mintissä.
Levy on täynnä klubibängereitä, jotka eivät kuitenkaan piiloudu basson jytkeeseen, autotune-joikuihin, säksättäviin hi-hatteihin tai muihin modernin listamusiikin kliseisiin. Kaikessa on aina keskellä Tuulin sielukas ja syvä ääni, joka kykenee hentoon kuiskutukseen ja tarvittaessa myös hieman intensiivisempään belttaukseen. Tulkinnallisesti skaala on laaja, eikä esimerkiksi modernissa listamusiikissa jatkuvasti esiintyvää trioli-flow’ta käytetä kuin siellä täällä tehokeinona.
Albumilla nousee muutama kappale selkeästi sen keskiöön. Bad Body on loistava esimerkki albumin laulunkirjoituksen ja sanoitustyön modernista terästä. Tuulin ääni tulkitsee tekstiä täydellisesti ja taipuu samalla monenlaiseen dynamiikkaan ja intensiteettiin. Synkopoitu basso saa lantion liikkeelle ja kaikuvat kitaratekstuurit täyttävät tilan Tuulin äänen ja biitin välissä.
REDFLAG tuo albumille hieman Doja Catia ja Ava Maxia ja edustaa albumin nopeatempoisempaa poljentaa kontrastina aaltoilulle ja keinuvuudelle. Heti perään kuultava Wifey lienee levyn biittivalikoimasta tuoreimman kuuloinen Ruusut-tyylisellä äänimaailmallaan. Mihinkään taidepopin tielle ei kuitenkaan tässä lähdetä, mutta kappaleen kertosäe lienee yksi albumin freeseimmistä. Levyn heikointa puolta edustavat loppupäähän sijoittuvat Ei labelii ja Panic Attack, jotka eivät tuo kokonaisuuteen mitään uutta tai mitään, joka yltäisi muiden vastaavien raitojen tasolle.
Välillä levy tuntuu hieman liiankin varmalta ja suorittavalta, ja siltä toivoisi pienen annoksen rosoa ja terää. Lähimmäs päästään varmasti päätöskappale OnlyFans -kappaleella, jonka tekstissä on ripaus sarkasmia ja myös pientä kettuilua huutelijoille. Opium-kappaleen teksteistä on mahdollisuus löytää rivien välistä sitä suoruutta ja maanläheisyyttä, jota levy kaipaisi hieman lisääkin. Laini ”jotain huumaavaa sun huulipunassa” antaa hieman vihjettä siitä, mistä kappaleessa kerrotaan. Bikineis nojaa vahvasti pomppivaan hip hop -biittiinsä ja lattarikitaraiskuihin, mutta selkein elementti on PMMP:n hittikappale Rusketusraidat-sample. Vaikka omalla tavallaan se tuntuukin hieman liian kesähittihakuiselta valinnalta, on pakko sanoa, että tähän kappaleeseen kyseinen lainaus istuu täydellisesti.
Albumilta löytyy peräti kolme vierailevaa tähteä; tämän hetken räppärisuosikit Costi, Cledos ja Ibe. Kukin vierailija hoitaa tonttinsa hyvin, mutta todellisuudessa he eivät tuo kappaleisiin mitään muuta kuin hyväksyvän nyökkäyksen Tuulille, jota hän ei todellakaan tarvitse. Albumin kappaleet seisovat vahvasti omilla jaloillaan, eikä Tuuli mielestäni tarvitse näitä miesräppäreitä apupyörikseen näin laadukkaalla levytyksellä. Jotain on sentään aiemmasta opittu, sillä siinä missä Mikael Gabrielin kanssa taannoin julkaistu Nimet listalla -kappale sisälsi enemmän Mikaelia kuin Tuulia, ovat vierailijat nyt vain vierailijoita.
W1NDY SEASON on albumi, jonka voi katsoa Tuulin oikeaksi ensimmäiseksi debyytiksi. Kaikesta kuulee ja huomaa, että Tuuli saa nyt tehdä oikeasti sitä, mitä hän sydämessään haluaa ja selkeästi parhaiten osaa. Kappalemateriaali on laadukasta tuotannon, sävellyksien ja sanoitusten puolesta, ja niillä on antaa kotimaiseen musiikkiin jotain, mitä täällä ei ole liiaksi. Tulevaisuuden materiaalilta toivon itse kenties hieman lisää röyhkeyttä, mutta samaan aikaan arvostan sitä, että levy ei ole täynnä ylitsevuotavaa seksuaalisuutta, ansaitsematonta ylpistelyä tai kielellistä vulgaariutta.
Joskus oikeaa aikaa oman tähtensä nousemiselle pitää odottaa, ja nyt on vihdoin Tuulin aika.
