The Game
Born 2 Rap
Entertainment One U.S.
Pitkään länsirannikon rap-skenessä vaikuttanut Jayceon Taylor, alias The Game, julkaisi juuri tuoreimman ja mahdollisesti viimeisen albuminsa nimeltä Born 2 Rap. Fanit muistanevat, että herran The Documentary -debyyttialbumin julkaisusta tulee pian kuluneeksi 15 vuotta. Debyytti esitteli gangsta rap -esikuviaan ihannoivan röyhkeän ja itsevarman katujen kasvatin, joka kertoi elämästään Bloods-jengiläisenä tiputellen samalla hämmästyttävän määrän nimiä. Matkan varrelle The Documentarysta Born 2 Rapiin on mahtunut niin levy-yhtiösotkuja kuin julkisia biiffejäkin, mutta myös valtava määrä laadukkaita julkaisuja.
Born 2 Rap esittelee varttuneemman räppärin, jonka raspiääninen flow on yhä selkeä. Nimiä tiputellaan edelleen Christina Aguilerasta Pharrelliin, ja 15 vuoden jälkeenkin The Game sylkee asiansa mikkiin uskottavasti. Juurikaan missään kohdassa ei tule mieleen puhuuko artisti omasta kokemuksestaan edustaessaan länsirannikon gangsta-elämäntapaa melkeinpä koomiseen stereotypiaan saakka. Pitkäsoitto suorastaan tursuaa alusta loppuun saakka länsirannikon gangsta rap -skenelle tyypillisiä viittauksia. Westsidea huudellaan, kultavanteiset Cadillacit pomppivat ilmajousilla, jengien käsimerkkejä heilutellaan ilmassa, Olde English -mallaslikööriä juodaan litran pulloista, ja legendoja ammuskeluista kerrotaan nurkilla. Kovin tuttua jo aiemmista biiseistä ja The Gamen albumeilta, mutta jos kaava ei ole rikki, tuleeko sitä korjata?
25 kappaleen mittainen kokonaisuus on aikamoinen järkäle, jonka kuunteluun uppoaa puolitoista tuntia. Tai uppoaa varmasti kauemminkin, jos allekirjoittaneen tapaan kelaa kappaleista tiettyjä kohtia, tai toistaa joitain biisejä heti uudestaan. Born 2 Rapilla riittää sisältöä, vaikka kaikki siitä ei olekaan hyvää tai jää soimaan päähän. Jo toinen kappale, No Smoke, asettaa tahdin ja tyylin, jota loppualbumi seuraa. Miguelin laulama kertosäe ”you don’t want no smoke with me” on surisevan kitaran ja orgaanisen tuntuisen taustan päällä todella hyvänkuuloinen Travis Barkerin hakatessa rumpuja. Muillakin kappaleilla kuullaan liveinstrumentteja perinteisempien sample-pohjaisten taustojen lisäksi, mikä tuo tiettyä lämpöä ja lisäfiilistä kappaleille.
Tietysti kokonaisuudelta löytyy myös monta biisiä, joilla pyöritellään monesta aikaisemmasta räppibiisistä tuttuja sampleja. Junior M.A.F.I.A.:n Get Money -kappaleestakin tutun Sylvia Striplin -samplen päällä ratsastava Gold Daytonas on hyvä esimerkki. Biisin rento tunnelma, Dom Kennedyn räppäämä kertsi ja pumppaava tausta vievät kuuntelijan kurvailemaan avoautossa keskelle aurinkoista Los Angelesia. Samoin singlelohkaisu Stainless käyttää muun muassa Freddie Gibbsin, 2Pacin ja Trae Da Truthin kappaleilla sämplättyä Kool & The Gangin Winter Sadnessia. Länsirannikon leveimmän hymyn omistava Anderson .Paak hoitaa vierailunsa kuitenkin niin sielukkaasti, ettei haittaa ollenkaan vaikka samaa samplea on kuultu muuallakin. ”I swear, it’s a vibe” toteaa .Paak, enkä voi väittää vastaan. Yhtä lailla I Didn’t Wanna Write This Song pohjaa 2Pacin I Wonder If Heaven Got A Ghetto -biisiltä tuttuun Cameo-sampleen. Marsha Ambrosius laulaa todella hienon kertosäkeen kappaleelle, jolla The Game muistelee edesmennyttä Nipsey Husslea.
Tämän vuoden alussa todella traagisesti luoteihin menehtynyttä legendaa kuullaan Welcome Home -kappaleella, joka on ehdottomasti yksi albumin parhaita. Lamont Dozier -samplen päälle rakennettu biitti potkii kovaa The Gamen ja Nipsey Husslen sylkiessä antaumuksella. Kappaleella Nipsey kertaa miten The Game oli yksi ensimmäisistä, jotka uskoivat hänen rap-uraansa. Nipseyllä olisi varmasti ollut vielä enemmänkin sanottavaa ja annettavaa maailmalle. Biisin loputtua vierähtää spontaanisti kyynel silmäkulmaan.
Jos samplekierrätys ei lopu albumilla, niin sitten se saa jatkua. DJ Premierin tuottama D’Angelo-klassikko Devil’s Pie on napattu lähes suoraan Carmen Electra -biisiksi. Aika härski veto, mutta toisaalta Primon biitti on edelleen niin kova, että se saa niskan nyökyttelemään ja räppikädet heilumaan. Jos sampleja ei ihan suoraan kierrätetä, niin ainakin lähellä mennään, kuten Bryson Tillerin säestämällä Stay Downilla, joka lainaa Big Pun -klassikkoa. Chris Brownkin kanavoi laulamassaan kertosäkeessä The Stylisticsin People Make The World Go Roundia, jota sitäkin on sämplätty aikaisemmin usealla kappaleella. Yksikään näistä biiseistä ei ole mikään klubihitti tai ”bängeri”, mutta ne sopivat hyvin albumin yleisfiilikseen ja tunnelmaan. The Gamella on ollut urallaan moniakin hittejä, mutta tällä albumilla ei ole oikeastaan yhtäkään raitaa, jota kuvittelisi kuulevansa klubilla primetime-aikaan. Mutta onko sillä edes väliä?
Mikäli albumin laadukkuus mitattaisiin vain striimaus- ja myyntiluvuissa, The Game ei tuskin olisi tehnyt tällaista 25 kappaleen mittaista eeposta. Vierailijat ja tuottajat olisivat todennäköisesti olleet toisenlaisia, hittihakuisempia valintoja. Siltikin tätä kirjoittaessa albumi on ehtinyt kerätä levy-yhtiön mukaan jo 75 miljoonaa striimausta maailmanlaajuisesti. Mahtuuhan albumille keskinkertaisempaakin huttua. Esimerkiksi ennakkoon singlenä ilmestynyt West Side on alle keskitasoa oleva stereotyyppinen The Game-kappale. Nimien tiputtelua, west side-huutelua ja moneen kertaan koluttua gangsta rap-kuvastoa. Kyynisin räppifani voisi väittää, että tuollaistahan The Gamen koko räppiura on ollut The Documentaryn jälkeen?
Muutaman keskinkertaisen kappaleen olisi hyvin voinut jättää pois, ja Stainlessin lisäksi klubien suuntaan olisi voinut leipoa jonkin toisenkin hitin. Silti Born 2 Rap on yksi tämän vuoden parhaista ulkomaisista räppialbumeista, varsinkin hieman varttuneemmalle räppifanille. Jos tämä on tosiaan The Gamen poistuminen kentältä, niin mies tekee sen uskollisena omalle tyylilleen.
