Kolmipäiväinen tapahtuma täytti jälleen Suvilahden alueen, mutta ei vielä viimeistä kertaa.
Flow Festival järjestettiin jälleen Helsingin kansainväliseksi siluetiksi nousseessa Suvilahdessa. Tapahtuman yllä oli kuitenkin valitettavasti pienimuotoinen surun välähdys, sillä Suvilahteen rakennetaan lähitulevaisuudessa viihdekeskus. Festivaaliväen iloksi Flow kuitenkin järjestetään tutulla paikalla vielä ensi kesänä, jonka jälkeen sen pitopaikasta ei ole vielä varmaa tietoa.
Tuttuun tapaansa Flow Festival toi Suvilahteen joukon kansainvälisiä musiikkiväen toiveartisteja, nousevia nimiä, pop-sädettä ja kotimaista osaamista monelta eri laidalta. Pääesiintyjälistaa katsoessa herää kuitenkin väistämättäkin ymmärrys siitä, millaisessa tilassa musiikkibisnes tällä hetkellä on.
Kolmen päivän viimeiset esiintyjät olivat perjantaina nigerialainen afrobeat-suosikki Wizkid, lauantaina 2010-luvun alussa suureen suosioon noussut laulaja Lorde ja sunnuntaina taas brittipop-suosikki Blur. Yksikään näistä nimistä ei uhku samanlaista painoa kuin aikaisempina vuosina nähdyt nimet, joihin ovat lukeutuneet esimerkiksi Kendrick Lamar, Arctic Monkeys, Aphex Twin, Lana Del Rey, Frank Ocean ja Cardi B (vaikka hän peruuttikin keikkansa, mutta tilalle saatiin häikäisevä Solange).
On selvää, että koronapandemian ja Ukrainan sodan vaikutukset maailmantalouteen, logistiikkaan ja työvoimaan näkyvät myös Flow’n artistikattauksessa. Päälavalla nähtiin valtava määrä kotimaisia esiintyjiä, kuten Anna Puu, Olavi Uusivirta, Maustetytöt, Paperi T, Litku Klemetti ja Pehmoaino. Vaikka jokainen näistä artisteista on omalla tavallaan hyvä, tuskin olen ainoa, joka haluaa Flow’n päälavalta hieman enemmän maustetta, väriä ja jännitystä; en sitä samaa tarjontaa, jonka voin nähdä jokaisella muullakin Suomen festivaalilla kesän aikana aina Kajaanista Hankoon. Mutta tilanne on tietysti ymmärrettävä, ja jollain päälavakin pitää täyttää.
Pitää kuitenkin mainita, että esimerkiksi Yonalla ja Litku Klemetillä oli tavallisesta poikkeava erityinen setti. Varsinkin ensiksi mainitulla artistilla oli tarkasti mietitty erityiskeikka, jollaista ei näe joka päivä.
Pääesiintyjien konserteissa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Wizkid otti yleisön hyvin haltuun, vaikka ei sitä juuri aktiivisesti yrittänytkään jatkuvasti tehdä. Fanit nauttivat ja hurrasivat vielä yhdeksäntenäkin kertana, kun esiintyjä päätti heittää yhden vesipullollisen vettä yleisön päälle koomiselta näyttävästä Novelle-jonosta lavan etureunalla. Hyvää juttua kannattaa toistaa koko keikka, eikö niin?
Wizkid
Samuel Järvinen
Lordella oli antaa yleisölle paljon aitoa karismaa ja hittejä, jotka ovat selvästi kestäneet hyvin aikaa. Itse show oli paikoitellen hyvinkin lumoava ja artisti itse eteerinen näky esiintymislavalla. Mielestäni Lorde olisi voinut pääesiintyjäkolmikosta sopia hyvin koko festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi, mutta sen kunnian sai valitettavasti milleniaali-isille ja -äideille uppoava Blur. Vaikka bändin esiintymisessä ei itsessään ollut mitään vikaa, sai se aikaan melkoista kuorsausta ja saastutti yleisöönkin pienimuotoisen flegmaattisuuden. joka tuntui näkyvän myös ”Song 2” -hitin esityksen kohdalla – siis sen ainoan hetken, jota ihmiset jopa odottivat keikassa.
Paperi T nähtiin viimeksi Flow’n lavalla vuonna 2018, joten hänen olikin korkea aika palata festareiden päälavalle. Itselleni tuntui kuitenkin keikasta jäävän käteen vain kysymys siitä, mikä Paperi T:n paikka on tällä hetkellä kotimaisella rap-kentällä. Tietynlainen pehmeä runopoika -aura on vuosien varrella hieman haalistunut niin, että takavuosien karisma ja hype-efekti ovat jääneet kauas vuodesta 2023, ja kirkkaassa päivän valossa isoa lavaa yksin edestakaisin talsiminen ei jättänyt ainakaan itseeni kovin suurta vaikutusta verrattuna esimerkiksi samaisen artistin vuoden 2018 keikkaan samaisella lavalla.
Flow’n parhain anti tarjottiin kuitenkin pienemmillä lavoilla. Ege Zulun keikka Silver Arenalla sai yleisön liikkeelle ja tartutti hymyn jokaiselle rehdillä riemullaan ja energisellä menollaan. Keikkaa katsoessa ei ollut vaikea ymmärtää, miksi Ege Zulun nimi on noussut suurempaan tietoisuuteen. Modernia R&B:ta esittävän Kelelan konsertti Black Tentissa puolestaan oli suorastaan lumoava ja hurmoksellinen: lavalla nähtiin vain artisti itse, mutta hänen karismansa riitti täyttämään sekä sen että koko ihastuneen teltan.
Ege Zulu
Samuel Järvinen
Perjantaina päälavojen ensimmäisenä esiintyjänä nähtiin Nelma U ja Safira. Vaikka keikka alkoikin jo hieman porttien avautumisen jälkeen, löysi paikalle onneksi monta kuuntelijaa. Kaksikko sopi loistavasti samalle lavalle, sillä kumpaakin yhdisti tietynlaisen ”tyttömäisen” energian ja 90-luvun lopun ja 2000-luvun estetiikan yhdisteleminen hip hoppiin ja R&B -musiikkiin. Safiran etuna oli ehdottomasti varsin luontevalta tuntuva lavaesiintyminen, josta näkyi tarkoituksellisuus ja oman imagonsa ymmärtäminen. Vaikka hiottavaakin vielä löytyy, oli esitystä ilo katsella. Nelma U jäi ehkä valitettavasti hieman Safiran taustalle esiintyjänä, mutta on hienoa, että kaksi siskosielua sai jakaa ison lavan yhdessä. Tosin niin näytti moni muukin henkilö jakavan, sillä lavalla oli yllättävän paljon sellaistakin väkeä, joka ei varsinaisesti näyttänyt tuovan niin show’hun kuin musiikkipuoleenkaan työpanosta. Mutta, possea pitää aina tukea!
Kelela
Samuel Järvinen
Räppäri-laulaja 070 Shaken keikka oli vetänyt illan myötä Silver Arenan täyteen, mutta rehellisesti sanottuna hienon artistin keikka jäi itselleni hieman vaisuksi ja väsyneen oloiseksi. En ole varma, oliko juuri Silver Arena show’n puolesta oikea paikka kyseiselle keikalle, mutta ainakin ihmiset nauttivat, mikä on tärkeintä. Kontrastina taas oli Kaytranadan keikka samaisella lavalla, joka oli melkoista visuaalista ja auditiivista ilotulitusta aina alusta loppuun.
Yksi etukäteen eniten odottamistani keikoista oli ehdottomasti rap-duo Sofan uran toistaiseksi viimeinen keikka, joka lunasti kaikki odotuksensa. Suomiräpin duracel-kaksikko sytytti koko Silver Arenan liekkeihin, ja keikan ei olisi toivonut päättyvän ikinä. Mukana nähtiin tärkeitä vierailijoita, joiden kanssa SOFA on tehnyt yhteistyötä puolin ja toisin. Oli ilo nähdä jälleen samalla lavalla niin monta suomiräpin virkistäjää. Keikka toi ilon ja ylistyksen tunteiden lisäksi mieleen myös sen surullisen tosiasian, että SOFAn kaltainen esiintyjä tuntuu saavan osan ansaitsemastaan huomiosta ja arvostuksesta ikävä kyllä vasta nyt, kun se lopettaa uransa. Mutta onneksi kylvetyt siemenet eivät jätä versomatta, se on varmaa.
Sunnuntaina nähtiin joitakin festareiden parhaista esityksistä. Caroline Polachekin keikka oli kerännyt ennakkoon paljon hypeä, sillä artistin juuri julkaistu albumi Desire, I Want To Turn Into You on noussut monelle vuoden parhaat albumit -listalle. Polachek hallitsi koko lavaa suurella karismallaan ja niin kutsutulla boss girl -energiallaan, jota hänen ei itsensä tarvinnut mitenkään alleviivata, jotta se olisi totta.
Caroline Polachek
Samuel Järvinen
Sudan Archivesin konsertti Black Tentissa puolestaan oli omia suosikkejani, jota myös odotin kovasti etukäteen. Innovatiivinen r&b viululla ja elektronisilla elementeillä höystettynä toimi loistavana energiabuustina muutoin melko vaisuun sunnuntaihin. Sudanin lavapreesens oli samaan aikaan sekä komentava että herkkä, joka alleviivasi usein hentona pidetyn viulun ja paikoitellen hyvinkin raskaiden biittien välistä kahtiajakoa. Kyseessä oli ainoita keikkoja tämän vuoden Flow’ssa, jossa itsekin pääsin kunnolla tanssimaan.
Kenties kuitenkin oma suosikkini tämän vuoden Flow’sta oli Balloon 306° -lavan viimeinen esiintyjä, Balming Tiger. Vaihtoehtoista k-poppia esittävä yhtye toi Suomen suveen k-popin parhaita puolia lavakoreografioiden, laulutaidon ja energian muodossa jättäen siitä pois monia korealaista pop-teollisuutta piinaavista ilmiöistä sekoittaen joukkoon likaisia biittejä, moshaamista ja niin valtavaa katartisuutta, että yleisö jäi paikalleen vaatimaan encorea viideksi minuutiksi keikan jälkeen. Sääntösuomen takia Balming Tiger ei enää voinut soittaa, mutta he juoksivat lavalle vielä puolipukeissa kiittämään myytyä suomalaisyleisöä.
Vaikka Flow olikin tänä vuonna varsin väsynyt versio aikaisemmasta, oli festareilla onneksi tarjota tuttuun tapaan kaikille jotakin, ja mukaan mahtui monta sellaista artistia, joita ei välttämättä muutoin pääsisi Suomessa näkemään. Onneksi saamme vielä seuraavana vuonna nauttia festareista Suvilahdessa, ja toivottavasti luvassa on kunnon juhlat.
Balming Tiger
Samuel Järvinen
