Melo julkaisi kuudennen albuminsa, Noidankehä, perjantaina 11. lokakuuta. ”Kyseessä on taiteilija, jonka kaikki kyllä tietävät, mutta joka kulkee etäisyyden päässä valtavirrasta”, kirjoittaa Aku Havukainen Kuuntelussa-juttusarjassaan.
Kun Melo julkaisee albumin, kääntyvät katseet aina mielenkiinnolla kohti sitä. Tätä on jatkunut viimeistään 2021 julkaistusta Glitter-levystä saakka. Albumi onkin jäänyt elämään monen rap-nautiskelijan mieleen yhtenä merkittävimmistä suomalaisista uusista rap-albumeista.
Levy on eittämättä jälkikäteen katsottuna hyvä kuvaus siitä, miltä aallonharjan kirkkain rap-musiikki kuulosti vuonna 2021 – eikä albumi kuulosta hassummalta näin kolmen vuoden jälkeenkään. Artistin tekemistä on aina leimannut jonkin sortin pioneerityö.
Perjantaina 11. lokakuuta artisti julkaisi kuudennen albuminsa, Noidankehän. Tyylillisesti se on Suomen kentällä jotakin melko omaluokkaista ja levy tuskin avautuu valtavirtaisen musiikin kuluttajalle ainakaan ensimmäisellä kuuntelulla, jos sitten ikinä.
Tämän voi Melon kohdalla nähdä kuitenkin onnistumisena artistin osoitettua etenkin kahdella edellisellä albumilla, kuinka tavoitteena ei selvästikään ole miellyttää massoja. Helenan kulkeminen jossakin shoegazen ja vaihtoehtorockin maastossa tuntui suorastaan keskisormelta heille, jotka yrittävät miellyttää taiteellaan muita.
Lue myös: Chief Keefin dokumentti tekeillä – Cole Bennett ja Lyrical Lemonade mukana projektissa
Albumi täynnä arvoituksia
Noidankehä on kuuntelukokemuksena arvoituksellinen ja se haastaa kuulijaa. Paikoittain maallikolle hankalat sovitukset nimittäin kätkevät sisäänsä paljon ahaa-elämyksiä. Lyriikat antavat paljon ajateltavaa ja etenkin erilaiset intertekstuaaliset viittaukset tarjoavat paljon tuttuja juttuja.
Melo noteeraa muun muassa suomalaisella underground-kentällä tuloaan tekevän D1vari-kollektiivin biisillä Onnellinen loppu. Tämä kutkuttaa niche-musiikkinautiskelijan tajuntaa sopivalla tavalla. Referenssejä löytyy myös artistin omaan aiempaan tuotantoon.
Albumin otsikko herättää ajatuksen jokseenkin synkästä levystä, jota Noidankehä paikoittain onkin. Pääasiassa kaiku on kuitenkin aiempia levyjä toiveikkaampi ja huumoria mahtuu mukaan runsaasti. Vaikka Melo kertoo tarinaa muun muassa yksinäisyydestä, kuuluu sanoituksista se, että kertoja on asioiden yläpuolella.
Kaikkien tiedossa, mutta silti etäisyyden päässä
Ennen kaikkea Noidankehä todistaa jälleen, kuinka Melo kykenee rakentamaan tunnelman ja estetiikan, joka kantaa läpi albumin. Toistuva jokerimainen nauru ja painostava tuotanto johdattaa johonkin pimeään ja synkkään paikkaan, joka on fyysisesti lähellä muuta maailmaa, mutta silti jollain tapaa hyvin kaukana.
Sama kuvastaa myös Meloa artistina. Kyseessä on taiteilija, jonka kaikki kyllä tietävät, mutta joka kulkee etäisyyden päässä valtavirrasta. Se onkin kenties syy siihen, että he jotka artistista pitävät, pitävät erityisen paljon.
Jos haluaa ymmärtää Noidankehää tyylillisesti, kannattaa tehdä kurkistus naapurimaan osaaja Bladeen tuotantoon, josta Melo on selkeästi ottanut vaikutteita. Noidankehä on kuitenkin silti todella Melon kuuloinen kokonaisuus.
Lue lisää päivän ajankohtaisimmista musiikkiuutisista ja pysy ajan tasalla!
