Kun Gasellien debyyttibiisi sai pari positiivista kommenttia Basso-foorumilla, Päkä soitti bändikavereilleen: ”Nyt on tuulta siipien alla, täytyy paukuttaa lisää”

Klangin klassikkosarjassa suomiräpin keskeiset tekijät puhuvat kauan sitten julkaistuista albumeistaan. Kolmannessa osassa Gasellit kertoo, miten Myspaceen julkaistu Mankka, lekoi & dekki vei nuoret koltiaiset täysipäiväisen rap-artistin uralle.

15-vuotista uraansa Helsingin Jäähallissa lauantaina 20. huhtikuuta juhlistava Gasellit julkaisi debyytti-ep:nsä keväällä 2010. Päkän, Thube Hefnerin, Musa-Jusan ja Hätä-Miikkan muodostama yhtye on Gasellit ep:n jälkeen julkaissut seitsemän studioalbumia ja kivunnut niiden avulla yhdeksi Suomen suosituimmista bändeistä, joka tekee omalla tunnistettavalla otteellaan yhtä sujuvasti niin railakasta bilesoundia kuin maanläheisiä arkibiisejäkin.

Lähestyvän juhlakeikan kunniaksi Gasellit muistelee Gasellit ep:n ja kaksi vuotta sen jälkeen julkaistun Kiittämätön-debyyttilevyn välistä suhdetta. Millaiset elämäntilanteet alle parikymppisillä aloittelevilla räppäreillä oli, kun nykyisin klassikkobiisin asemassa oleva Mankka, lekoi & dekki -single julkaistiin? Miksi kesäisen ja optimistisen ep:n jälkeen tunnelma debyyttilevyllä oli niin iloton? Entä miksi Pyhimyksen läsnäolo Kultabassokerhon haastattelussa oli niin ratkaisevassa roolissa Gasellien urakehityksessä?

– Ennen kuin aloimme tehdä musiikkia, olimme aika toivottomassa ja toimettomassa tilassa. Se saattoi yhdistää meitä kaikkia, Hätä-Miikka eli Miikka Niiranen sanoo.

Päkä, eli Pekka Salminen ja Thube, eli Tuomas Pietikäinen, olivat valmistuneet lukiosta keväällä 2008, ja heitä vuoden vanhempi Niiranen jonkin verran aikaisemmin. Musa-Jusa, oikealta nimeltään Jussi Mikkonen, kävi iltalukiota.

– Olimme välivaiheessa. Emme tienneet mitä halusimme tehdä. Ei ollut opiskelupaikkoja eikä selkeää suunnitelmaa, Pietikäinen sanoo.

Jenkeissä oli puhjennut asuntokupla, minkä vaikutukset säteilivät Suomeen siten, että firmat laittoivat rekrytoinnit kiinni, eikä nuorille ollut työpaikkoja. Kesällä ja syksyllä 2008 kolmikko siis istuskeli isiensä autoissa, poltteli tupakkaa, roikkui huoltoasemilla ja juhli paljon, Salminen kuvailee.

Syksyn edetessä autossa istuminen alkoi kuitenkin tympiä ja kysymykset elämän suunnan löytymisestä käydä ajankohtaisemmiksi. Kolmikko mietti yhdessä, mistä he kaikki pitivät, ja mieleen juolahti räppääminen. Salminen ja Pietikäinen olivat jo kesällä tilanneet Mikkoselta biitin, jossa oli ”Päkä Thube Päkä Thube Päkä Thube” -hokema, ja jälleen yhdellä syksyisellä autoreissulla he päätyivät soittamaan sitä Niiraselle.

– Hätis meni vähän vaikeaksi, eikä sanonut oikein mitään. Me kysyttiin, että mitä nyt, onko biisissä muka jotain vikaa, etkö sä lämpene? Salminen sanoo. – Jossain vaiheessa Hätis sanoi vaikeana, että on tämä ihan hyvä joo, mutta mihin väliin mä menen tässä?

Koska Niiranen oli jo siinä vaiheessa tunnettu siitä, että hän mieluusti heitti freestyleä Helsingin yöelämässä, Salminen ja Pietikäinen eivät olleet edes harkinneet osallistavansa häntä projektiinsa.

– Ajattelimme, että Hätis on next level jäbä, joka ei varmasti halua hypätä meidän harrastelupohjalta tehtyyn biisiimme, Salminen sanoo. – Mutta siitä se ajatus lähti, ja päädyimme perustamaan kolmistaan bändin. Yhtäkään biisiä ei vielä oltu tehty, mutta meillä oli hyvät kemiat.

Kesti vielä monta kuukautta, ennen kuin yhtyeen ensimmäinen single Mankka, lekoi & dekki sai syntynsä.

– Siinä oli sellaista kissa kiertää kermakkoa -tunnelmaa, ettei uskallettu vielä käydä käsiksi siihen juttuun. Se oli liian jännittävää ja herkullista, Salminen sanoo.

Vuodenvaihteessa Salmisella alkoi intti. Siitä syntyi paine tehdä jotain, ennen kuin koko idea jäisi ikuisiksi ajoiksi toteuttamatta. Mikkoselta saatu biitti inspiroi vihdoinkin kolmikkoa tarttumaan kynään, ja ensimmäinen single puserrettiin ulos Salmisen inttilomilla.

Mikkonen ei siinä vaiheessa ollut virallisesti osa yhtyettä, vaikka kaikki neljä tunsivat toisensa lukioajoilta. Hänen bändistä irrallinen asemansa johtui osittain siitä, että muut pitivät äänentuotantoa ja musiikin tekemistä opiskelevaa Mikkosta pro-tekijänä, joka ei mitenkään voisi alentua aloittelijoiden räppimeininkeihin.

Toinen syy oli se, ettei Mikkonen yksinkertaisesti halunnut liittyä bändiin.

– Mun odotukseni eivät olleet kauhean korkealla, Mikkonen toteaa. – Mielenkiinnon kohteeni olivat muutenkin enemmän elektronisessa musiikissa. En ajatellut, että projekti mitenkään sykähdyttäisi mua, mutta halusin kuitenkin jeesata kavereita.

– Jussi teki hyvin selväksi sen, että hän pysyttelisi ulkopuolisena tekijänä, eikä hänen kuviaan saisi laittaa mihinkään. Korkeintaan joku taiteilijanimi kansiin, Niiranen sanoo.

Mikkonen joka tapauksessa miksasi Mankka, lekoi & dekki -biisin, jonka jälkeen kappale tyrkättiin suoraan Myspaceen.

– Siinä ei hirveästi taitoja hierottu missään katakombeissa, Pietikäinen sanoo. – Oli huumaava tunne saada biisi tehtyä, koska siitä oli puhuttu niin pitkään. Siitä tuli sairaat sävärit, kun astuimme rajan yli ja laitoimme itsemme likoon. Tuntui, että sitä piti tehdä äkkiä lisää.

Kappaleen Myspace-julkaisun jälkeisenä päivänä Salminen meni iltavapaillaan sotilaskodin tietokoneelle katsomaan, millaisen vastaanoton biisi oli saanut. Kuuntelukertoja oli kertynyt useita, ja Basso-foorumilla kappale oli saanut peräti kaksi positiivista kommenttia, Salminen muistelee.

– Soitin heti muille, että meillä on vähän haippia tässä nyt, tuulta siipien alla, pitää äkkiä paukuttaa lisää, Salminen sanoo.

Freestyleen tykästynyt Niiranen oli ennen Gasellien syntymistä suunnitellut omaa ep:tään ja kirjoitellut kaverinsa kanssa yksittäisiä räppiyritelmiä, jotka olivat kuitenkin aiheuttaneet hänelle pitkälti vain ahdistusta ja häpeää. Kappaleet syntyivät usein hyvässä nousuhumalassa, ja seuraavana päivänä niiden julkaisukynnys oli liian suuri. Gasellien kohdalla bändikavereiden heittäytymiskyky auttoi Niirastakin uskaltautumaan itsekriittisyyden tuolle puolen.

– Olin aiemmin tehnyt grindcorea ja vetänyt keikkoja hyvällä omallatunnolla, mutta suomeksi tehdyssä räpissä oli rima ylitettävänä, koska olo oli eri tavalla paljas, Niiranen pohtii.

Ennen 2010-lukua räppi oli myös paljon pienemmän porukan suosima tyylilaji kuin nykyään, Mikkonen huomauttaa. Genre kantoi tietynlaista stigmaa.

– Vaikka me kasvoimme Monsp-räppiin, niin ei se missään lukiobileissä kaikille toiminut, Salminen sanoo. – Jos me halusimme räpätä, niin meidät ajettiin johonkin vanhempien makkariin ja pantiin ovi visusti kiinni, sanottiin että pysykää siellä älkääkä tulko olohuoneen puolelle huutamaan.

Gasellien alkutaipaleen aikoihin Monsp oli julkaissut muun muassa Ruudolfin, Loost Koosin ja Kemmurun albumeita, jotka tuntuivat Rähinä-soundiin verrattuina raikkaalta tuulahdukselta, Pietikäinen sanoo. Esimerkiksi Fintelligens lainasi jenkkiräpin estetiikkaa ja lenteli musiikkivideossaan suurin elkein helikopterilla, kun taas ensin mainitut artistit tekivät maanläheistä jokapoikaräppiä.

– Mie tulen Joensuusta ja mä menen takaisin Tallinnaan, Salminen sanoo viitaten Kemmurun ja Loost Koosin nöyrään tyyliin.

Ensimmäisenä julkaistu Mankka, lekoi & dekki edusti perinteisempää eteläräppiä, kun taas seuraavaksi syntynyt klubihenkinen Pilaus-biisi otti vaikutteita Miami bassista. Se, että Gasellit pyrki alusta lähtien välttämään yhteen ja samaan suuntaukseen jämähtämistä, kertoo yhtyeelle tyypillisestä ennakkoluulottomuudesta, Mikkonen sanoo.

– Hätiksellä oli autossa Spank Rockin ja Benny Blancon Bangers & Cash -levy, missä oli noita Miami bass -klubijuttuja, Pietikäinen sanoo. – Niitä kuunneltiin paljon ja innostuttiin.

Sekä Gasellit ep:n että Kiittämätön-levyn biiteistä vastasivat Mikkosen lisäksi monilta osin tuottajakaksikko K.V.N & Lobo, eli veljekset Mio ja Visa Mäkinen, jotka ovat Mikkosen lapsuudenystäviä.

– Heidän isoveljensä oli meidän grindcore-bändimme fani, ja mä tutustuin sitä kautta Mioon ja Visaan lukioaikoina, Niiranen sanoo.

Lobo kiertää vieläkin Gasellien mukana keikoilla äänimiehen roolissa.

– Se on se porukka, jolla me kaikista tiiviimmin liikutaan. Me neljä ja Visa, Pietikäinen sanoo. – Kaverit ovat pysyneet koko ajan mukana.

Kavereita kuultiin myös Gasellit ep:n vierailijoina: Ville Galle oli Niirasen ja Salmisen tuttu, ja koska Ville Galle toimi noina vuosina Junon eli Jon Korhosen tuplaajana, Korhonen päätyi ep:lle Ville Gallen vanavedessä.

– Mä olin todella liekeissä siitä, että VilleGalle oli tulossa. Mutta kun selvisi, että saisimme myös Junon featiin, niin tuntui siltä, että nyt löytyi iso kala, Pietikäinen sanoo. – Juno oli silloin noista kahdesta se isomman profiilin tekijä.

– Tämä oli vielä Myspace-aikaa. Olimme kavereiden kanssa kuunnelleet sieltä Junon Älä luota hippiin -biisiä, ja miettineet, että tämä äijä on tyyliin meidän ikäinen, tulee samoista naapurustoista ja tekee näin hyviä biisejä, Salminen sanoo. – Sitten Juno tekikin Monsp-diilin, ja me ajattelimme, että nyt hän on ihan tähti ja pelkkä taivas on rajana.

Debyyttilevyllä otettiin kunnolla etäisyyttä kaksi vuotta aiemmin ilmestyneen ep:n kesäiseen tunnelmaan, sillä Kiittämätön oli kansitaiteita myöten tummasävyinen. Kappaleiden aiheita käsiteltiin negaation kautta, ja biitit olivat julman kuuloisia.

– Halusimme mennä poispäin sellaisesta fiiliksestä, että rehdit ja kivat naapurinpojat tekevät räppiä, Mikkonen sanoo. – Koetimme olla vähän pahempia kuin todellisuudessa olimme.

Siihen aikaan parikymppisten nuorten miesten henkilökohtaisissa elämissä oli turhautumaa ja henkistä kuormaa, mitä pyrittiin käsittelemään musiikin kautta, Niiranen sanoo.

– Mä ainakin olin silloin paljon äkäisempi ukko kuin nykyään. Se oli pesäeroa ep:hen, joka tuntui meistä vähän liian lussulta. Halusimme tehdä gangstampaa skeidaa, Niiranen toteaa.

– Kun tehtiin dokausbiisi, niin siinä meni maksa paskaksi, kun dokattiin niin paljon, ja kesäbiisissä oli kauhea hiki ja hirveä olo, Mikkonen kuvailee. – Ahtaalla-parisuhdebiisi kertoi siitä, kuinka vitun ahtaalla oltiin avosuhteessa.

Positiivisista ja pehmeistä tunteista kirjoittaminen ilman vaivaannuttavaa sävyä oli aloitteleville sanoittajille haastavaa, Salminen sanoo. Esimerkiksi ep:n anteeksiantoon keskittyvä Tee siit helpompaa -erobiisi oli jättänyt jälkeensä kiusaantuneen olon.

– Chyde tykkäsi soittaa sitä radiossa, mutta meillä meni siitä aina korvat punaisiksi, ja toivoimme, että hän lopettaisi, Niiranen sanoo.

Kappale oli syntynyt nopealla aikataululla juuri ennen ep:n lähtemistä painoon, joten siinä sanottuja asioita ei sen suuremmin ehditty harkita.

– Siinä puhutaan teinin murheista, Mikkonen sanoo. – Se on ihan siistiä, miten avoimia siinä uskallettiin olla, mutta nykyisin tuntuu aika vaikealta kuunnella valittelua kaksi kuukautta kestäneen parisuhteen päättymisestä.

– Se tuntuu samalta kuin menisi lukemaan päiväkirjaa yleisön eteen. Paljastimme itsestämme hetken huumassa jotain, joka tulee olemaan olemassa ikuisesti, Salminen sanoo. – Sen jälkeen ajattelimme, että jos vetäisimme seuraavalla albumilla kaiken negaation kautta, niin tuimien tunteiden parissa voisi olla helpompi liikkua.

Keikoilla Kiittämätön-albumin kappaleiden esittäminen tuntui ristiriitaiselta, sillä synkkien biisien avulla olisi ollut tarkoitus ylläpitää riehakasta juhlatunnelmaa, Salminen sanoo. Myös bändin A&R:nä toiminut Pyhimys eli Mikko Kuoppala kyseenalaisti albumin ilmapiiriä. Hän ihmetteli, miksi Kiittämätön oli niin negatiivinen, kun Gasellien tyypit olivat luonteeltaan iloisia ja ulospäinsuuntautuneita.

Kuoppala oli kuitenkin tietämättään vaikuttanut siihen, että Kiittämättömästä tuli sellainen kuin tuli. Niiranen, Salminen ja Pietikäinen olivat Kultabassokerhon vieraina toukokuussa 2010, ja jossain vaiheessa Pyhimys ilmaantui studioon.

– Hän tuli scouttaamaan, että keitäs nämä Gasellit ovat, Mikkonen sanoo. – Hän vinoili lähetyksessä, että miten me saamme musiikkimme kuulostamaan niin freshiltä, ja miten läpät ovat taas jotain niin uutta, ettei ikinä olla kuultu mitään vastaavaa.

– Hän kommentoi jotain sellaista, että parhaimmillaan teidän musa toimii, mutta tässä on vähän liikaa jotain Niko & Tapsaa, Salminen muistelee. – Me oltiin ihan että mitä vittua se tarkoittaa, Niko & Tapsahan on hyvä. Sitä sitten analysoitiin ja päätettiin, että ok, väännetään sitten kovuusruuvia pikkaisen tiukemmalle.

Albumin synkeään ilmapiiriin vaikutti myös se, että jo ennen ep:n tekemistä Gasellien mankoissa olivat soineet Jontin ja Shakan ja Heikki Kuulan tapaiset nimet, Pietikäinen muistelee.

– Kiittämätön on meidän albumeistamme lähimpänä Petosta, Niiranen toteaa. – Mulla soi silloin myös Onyxit ja Gravediggazit ja muut kovemman puolen edustajat, joiden vaikutteet saattavat kuulua Kiittämätön-levyn tuotannossa.

– Sammutimme sieltä positiivisesta päästä Rudymaista pilkettä silmäkulmasta, ja kaivoimme suomiräpin syvemmästä päädystä pahoinvointiosastoa esiin, Salminen tiivistää.

Esikoisalbumin aikaan Gasellit vasta haki muotoaan. Levyn avulla yhtye etsi sitä, mikä voisi toimia ja mikä ei.

– Ensimmäiset julkaisumme olivat todella tärkeitä, sillä ne johtivat kohti tietynlaista gaselliuden ydintä, Pietikäinen sanoo.

Gasellit ep:llä on käytännössä kahdeksan ensimmäistä Gasellien ikinä äänittämää biisiä. Kaikki neljä ovat samaa mieltä siitä, että biiseissä ei ole mitään hävettävää, mutta niiden kuunteleminen nykypäivänä herättää lämminhenkistä huvittuneisuutta.

– Se oli sellaista yleisön edessä harjoittelemista. Kyllä sen voi nyt kuulla, että teknisen toteutuksen välillä on valtavia harppauksia ep:n ja myöhempien levyjen välillä, Mikkonen sanoo. – Kun äijät räppäävät nykyisillä äänillään vuoden 2010 juttuja, niin kyllähän siitä tulee aika hauska fiilis.

Ep:n kappaleet olivat kuitenkin parasta, mihin yhtye silloin pystyi.

– Ei sitä missään nimessä tehty mitenkään läpällä tai roiskien, Mikkonen huomauttaa.

Aivan alkuvaiheessaan Gasellit olivat pohtineet, josko kappaleita voisi tehdä huumorin kautta, Pietikäinen sanoo. Naamion takaa vitsejä kertova Eevil Stöö oli toiminut yhtenä mahdollisena referenssinä.

– Mutta huumorin taakse piiloutuminen ei tuntunut meistä sittenkään oikealta. Halusimme tehdä kaiken tosissaan, albumin kansitaidetta ja t-paitoja myöten, Pietikäinen kertoo.

Niiranen kuvailee sen ajan toimintaa ”hienoksi huslaamismentaliteetiksi”. He järjestivät itse keikkoja kotibileisiin ja myivät satoja ep:itä ryyppäämisen ohella puistoissa ja ympäri pääkaupunkiseutua, samalla tavalla kuin heidän ulkomaiset esikuvansa olivat myyneet kasetteja auton takakontista.

– Kaikki juoniminen ja säätäminen oli tosi siistiä. Siitä syntyi yhteinen projekti täyttämään sitä tyhjyyttä, mihin bändi alun perin perustettiin, Pietikäinen sanoo. – Se oli myös ainoa tapa edistää omaa musaa aikana, jossa räppi oli paljon pienempää kuin nykyään. Meillä kävi hyvä tuuri ajallisesti, sillä pääsimme mukaan aaltoon, jonka myötä räppi kasvoi nopeasti oikeaksi ammatiksi ja vakavasti otettavaksi bisnekseksi.

Gasellit ep:n ja Kiittämätön-levyn aikaan ilmestyi muun muassa legendaarinen SMC Hoodrats -musiikkivideo joulukuussa 2009, ja JVG:n Mustaa kultaa -debyyttilevy huhtikuussa 2011.

– Kuultiin SMC Lähiörotilta, että he saivat sen biisin esittämisestä monien tonnien liksan, ja se tuntui ihan sairaalta, Mikkonen sanoo. – Monspin kautta julkaistu JVG:n levy taas ei kuulostanut yhtään Rähinältä, ja silti se menestyi valtavan hyvin. Mietimme, että okei, nämä äijät pystyvät tekemään tämän homman näin. Miksi mekin emme voisi?

Muun muassa JVG:n, Karri Koiran ja Ruudolfin menestys naksautti Gasellien asennoitumisen uuteen asentoon, ja he alkoivat suhtautua omaan musiikkiinsa entistä vakavammin.

– Että se ei olisi pelkästään sitä, että päästään Kutoselle keikalle ja saadaan lava kaljaa, vaan että musiikilla voisi saada jotain laskujakin maksettua, Salminen sanoo.

Gasellien matka Monspille ei ollut kaikista suoraviivaisin. Heidän tiensä suomiräpin paalupaikkana toimineen levy-yhtiön kirjoille alkoi jo mainitusta Kultabassokerhon haastattelusta. Lähetyksessä he olivat kokeneet Kuoppalan esittämät kysymykset piikikkäiksi ja ihmetelleet jälkeenpäin, että mistä oikein oli kyse.

– Lähetyksen jälkeen Pyhimys lähestyi meitä vähän ujosti viidenkymmenen euron seteli kourassa ja kysyi, että voisiko hän ostaa meidän levyjä Yellowmicin nettikauppaan myytäväksi, Salminen sanoo. – Vastasimme, että totta kai. Kun olimme hetken jutelleet, niin selvisi, ettei hän suinkaan ollut tullut vittuilemaan meille, vaan tsekkaamaan, millaisia tyyppejä olemme.

Keskustelun päätteeksi Kuoppala pyysi, että Gasellit eivät soittaisi tulevia biisejään kenellekään, ennen kuin olisivat ensin soittaneet niitä hänelle.

– Se sanoi, että kun teillä on jotain uusia juttuja, niin tulkaa käymään ja mietitään, mitä tehdään. Me oltiin ihan että vau, nyt lähti iso ratas pyörimään, Salminen sanoo.

Kuoppalan kommenttien inspiroimana yhtye teki innoissaan uusia biisejä ja vei demot Ramin Välityksen toimistolle Hämeentielle. Kuoppala kommentoi, että kappaleissa oli potentiaalia, ja että hän julkaisisi Gasellien levyn mielellään.

– Me kysyimme, että Monspiltako. Mikko vastasi että ei, se on Keijon levy-yhtiö, ja että tämä olisi Yellowmicin julkaisu. Me olimme vähän että ei saatana, onhan sekin levy-yhtiö, mutta kyllä Monsp olisi se juttu, sieltähän kaikki kovimmat levyt tulivat, Salminen sanoo. – Jotenkin saimme änkytettyä hänelle, että tosi kiva tarjous, mutta voisitko sä kysyä siltä Keijolta, että julkaisisiko se?

Palaverin jälkeen oli hyvä ja toiveikas fiilis, koska mitä ikinä tapahtuisi, Gaselleilla olisi joka tapauksessa levydiili takataskussa, Niiranen muistelee. Lopulta Monspin pomo Keijo Kiiskinen kiinnitti Gasellit, koska Pyhimys ja VilleGalle olivat kehuneet heitä Kiiskiselle.

– Kun me saimme viestin, että Kiittämätön julkaistaisiin Monspin kautta, kävimme hakemassa kaksi lavaa kaljaa ja Puistolan Pizzapalvelusta neljä pizzaa. Sitten menimme mun Hoasin kämpille nauttimaan niitä ja olemaan onnellisia, Mikkonen sanoo.

Bileet eivät kuitenkaan olleet kovin raisut, koska yhtye ymmärsi, että kova työ oli vasta alkamassa. Monspin leima olisi lunastettava.

Siitä samaisesta leimasta oli hyötyä tulevaisuudessa esimerkiksi siten, että Gasellit sai ensimmäisen Blockfest-keikkansa jo debyyttilevyn julkaisua seuranneena kesänä. Samaten he pääsivät Provinssin lavalle esiintymään osana Monspin artisteja esittelevää settiä muun muassa Loost Koosin, Steen1:n ja Karri Koiran kanssa.

– Blockfestin keikka oli kylläkin perjantaina lounasaikaan, mutta oman bändin nimen näkeminen Blockfestin julisteissa oli erityinen hetki. Se herätteli tietynlaista nälkää sellaista suosiota ja yleisömeriä kohtaan, joita oli näkynyt esimerkiksi JVG:n vlogeissa, Salminen sanoo.

Parasta kokemuksessa oli se, että Gasellit pääsivät bailaamaan omien esikuviensa kanssa, Salminen jatkaa. Vaikka suuremman suosion mahdollisuus olisikin käynyt mielessä, yhtye tiedosti, että Kiittämätön oli marginaalista musiikkia, eikä heidän nimensä kantanut millään lailla samalla tavalla kuin esimerkiksi Cheekin brändi.

– Meillä ei ollut missään vaiheessa kovin korkeita tavoitteita, vaan mielessä oli aina pelkkä seuraava realistinen askel, Mikkonen sanoo. – Pääsisipä Monspille, pääsisipä Kutoselle keikalle, olisipa keikalla enemmän jengiä, pääsisipä Joensuuhun keikalle. Koko ajan on ollut maltilliset ajatukset siitä, mihin homma voisi johtaa.

Vuonna 2013 julkaistun Aina-levyn kohdalla bändi alkoi ymmärtää, mikä sen paikka suomiräpissä voisi olla, ja mikä saisi sen erottumaan muista.

– Meiltä tulivat ne opintotukibiisit, lähiöbiisit ja ulkopuolisuusbiisit, mutta samalla olimme ihmisinä ihmisten joukossa, eli emme tehneet mitään syrjäytymismusaa, Salminen tiivistää.

Tuotannon puolesta Aina-albumi oli ensimmäinen, johon Gasellit uskalsivat tehdä melodisia ja laulettuja osuuksia ilman epäröintiä, Mikkonen sanoo. Kiittämätön-albumin tekovaiheessa hän ja Niiranen olivat saaneet päähänsä, että he halusivat tehdä r&b-tyyppisiä kertosäkeitä, mutta Salminen ja Pietikäinen eivät lämmenneet ajatukselle lauluräpistä. Kiittämätön-levyn Ahtaalla-kappaleen melodinen osuus päätyi albumille kompromissina siten, että Niirasen ääni vedettiin vokooderin läpi ja siihen lisäiltiin efektejä.

– Jostain syystä Hätiksen normaali lauluääni piti muuttaa robottiääneksi. Mutta Tuke ja Jusa fiilasivat sitä ja soittivat biisiä Bassolla jonkin verran, Mikkonen sanoo.

Selkeä käännekohta Gasellien uralla tapahtui vuonna 2017 ilmestyneen Veli-levyn ansiosta. Levyltä julkaistu Muistanks mä väärin -single tuntui bändistä ensimmäiseltä oikeasti isolta hitiltä, Mikkonen sanoo. Keikkoja alkoi olla niin roimasti, että ehtiäkseen tehdä niitä yhtyeen jäsenet lopettivat päivätyönsä. Ensimmäisen oman keikkamyyjänsä he olivat saaneet loppuvuodesta 2016: All Dayn Jussi Laine oli palaverissa lupaillut bändille sataa keikkaa vuodessa, mitä Gasellit ei alkuun meinannut uskoa.

– Me naureskelimme, että olette te kovia kauppamiehiä, jos tällainen toteutuu, Salminen sanoo. – Olimme siihen asti itse saaneet myytyä nelisenkymmentä keikkaa vuodessa.

Veli-albumin ilmestyessä All Daylla oltiin valmiudessa, ja yhtäkkiä sovittuja keikkoja oli kymmenen kuukaudessa seuraavat puoli vuotta eteenpäin. Samanlaista rallia painettiin pari vuotta putkeen, Niiranen sanoo.

– Mutta ep:n julkaisusta laskettuna tuohon pisteeseen pääsemiseen kului seitsemän vuotta, Pietikäinen huomauttaa.

– Mikään ei tapahtunut yön yli, Niiranen vahvistaa. – Mä olin heittäytynyt täysipäiväiseksi muusikoksi jo vuosia ennen sitä ja elänyt vähillä tuloilla. Kyllä siinä oli usko meinannut loppua.

– Taustalla on ollut paljon duunia. On helppoa hukata itsensä työtaakan alle ja alkaa ottaa paineita asioista, kuten vaikka nyt tulevasta Jäähallin keikasta, Pietikäinen sanoo. – Mutta kun olemme nyt kuunnelleet vanhoja biisejä ja katsoneet taaksepäin, on tullut lämmin ja hyvä fiilis huomata, mihin olemme päässeet.

Tällä välin Niiranen on rynnistänyt parvekkeelle ja huutaa sieltä Pietikäisen sanojen päälle:

– Tulkaa tsiigaa, täällä on merikotka Pasilassa!

Se on merkki lopettaa haastis.