Rap-jumalat kokoontuivat Nordiksella.
Mitä? Gods of Rap
Missä? Helsingin jäähalli, Helsinki
Milloin? 27.5.2019
Nousen sporasta Kansaneläkelaitoksen pysäkillä Töölössä. Välittömästi näen useat poliisimaijat ja -moottoripyörät ohjaamassa liikennettä. Mistä ihmeestä on kyse?
Ohitseni ajaa bussilastillinen nuoria miehiä, hymy huulillaan, jääkiekon MM-kultapokaali komeasti esillä bussin etuosassa. Hymähdän. Onneksi ei ollut sattunut mitään.
Jatkan matkaani kohti Helsingin jäähallia, jossa kunnioitetaan tänään vähän erilaisia legendoja. Kyseessä on kaikkien aikojen hiphop-kiertueena markkinoidun Gods of Rap -rundin päätösilta. Tapahtuman on määrä tuoda saman katon alle kolme hiphopin tärkeintä kulmakiviyhtyettä: De La Soul, Public Enemy sekä Wu-Tang Clan. Ihan kuin näissä kolmessa ei olisi jo tarpeeksi, niin illan DJ:nä toimii Gang Starrin toinen osapuoli, tuottaja-ikoni DJ Premier.
Itselläni niin sanotun uuden aallon hiphopin suurkuluttajana oli hankala luoda minkäänlaista mielikuvaa siitä, millainen ilta olisi tiedossa. Lavalla tullaan näkemään vahva edustus kulttuurin perustaa, mutta ovatko yhtyeet enää entisessä vedossaan, tai edes lähellä sitä?
Hallin permanto ja yleisötilat täyttyvät yllättävänkin tiuhaan tahtiin, samalla kun illan väliohjelmasta vastaava DJ Premier lämmittelee yleisöä. Ensimmäisen esityksen lähestyessä permannolla on jo todella tiivis tunnelma.
Ensimmäisenä vuorossa on De La Soul, jonka kokoonpano on ainoa kokonainen illan yhtyeistä. Keikka alkaa vaatimattomalla energialla, räppärit jutustelivat pitkiä pätkiä lavalla toisilleen sekä yleisöön ja näin ollen jo valmiiksi lyhyen tuntuinen slotti pienenee entisestään. 3 Feet High & Rising -esikoisalbuminsa 30-vuotisjuhlavuotta viettävä yhtye ehtii kuitenkin esittää tunnetuimmat hittinsä, ja suomalaisyleisö on vahvasti mukana. Kolmikon kanssakäyminen yleisön kanssa on ihailtavaa, ja keikkakokemus saa paljon lisäarvoa, kun vuorovaikutus ei ole vain mikin ojentamista yleisön suuntaan.
Illan ikäjakauma tulee selkeästi esille heti De La Soulin keikan alussa, kun Trugoy järjestää huutoäänestyksen yleisön iästä. Alle 21-vuotiaita kysyttäessä on hiljaista, kun taas 31-40-vuotiaita huudettaessa koko jäähalli raikaa.
”For the youngsters: I respect y’all, but have some respect tonight!”, kaiuttimista kuuluu. Spiikin jälkeen yhtye saa suuret aplodit. Spiikki kuitenkin jatkuu: ”But for the elders out here: Shut the fuck up.” Yleisö repeää nauramaan.
Lyhyehkön setin loputtua jostain syystä puolet hallista valuu käytäville kohti käytäville ja kohti kaljahanoja. Public Enemyn riisuttu versio Public Enemy Radio joutuukin aloittamaan keikkansa huomattavasti pienemmälle yleisölle kuin De La Soul. Kokoonpanon alkuperäisistä jäsenistä mukana on ainoastaan keulahahmo Chuck D, jonka tukena lavalla toimii Jahi. Jahilla nähdään Suomen pelipaita päällä, mikä tietysti MM-kultahumussa on jo tarpeeksi saamaan yleisön mylvimään innoissaan.
Ennakkotietojen mukaisesti Chuck D:n vastavoima Flavor Flav loistaa poissaolollaan, mutta haitta on todennäköisesti pienempi kuin moni odotti. Olisi silti tuntunut reilummalta, että tapahtuman markkinoinnissa tämä olisi tuotu selkeämmin esiin jo ennakkoon.
Chuck D on lavalla edelleen karismaattinen, vaikka hänellä onkin ikää jo lähemmäs 60 vuotta. Toisin kuin edellisessä esityksessä, Public Enemy Radio keskittyy vetämään biisejä läpi, eikä jauhamaan turhuuksia. Sekin käy tosin pidemmän päälle puuduttavaksi, sillä settilista jatkuu ja jatkuu. Keikan lopussa nähdään myös pieni DJ Lordin taidonnäyte dekkien takana. Se muistuttaa hienosti siitä, että pelkkä DJ:kin voi parhaimmillaan olla todella vakuuttavan liveperformanssin keskiössä.
Illan aikana kiinnitän huomiota siihen, miten jokainen esiintyjistä kunnioittaa spiikeissään hip hopin neljää peruselementtiä – breikkaamista, peinttaamista sekä MC- ja DJ-työskentelyä. Myös muut kiertueen mahdollistaneet työntekijät ja järjestäjät saavat kiitosta. Pientä närkästymistä omalta osaltani tuo kuitenkin spiikki, jossa sanotaan nyky-MC:eiden olevan pelkkiä mumisijoita. Tavallaan ymmärrettävä lausunto hiphopin valtavirtaan tuoneilta henkilöiltä, mutta toisaalta todella outo kommentti ottaen huomioon miten paljon kulttuurin eteen työskenteleviä ihmisiä muuten kiiteltiin.
Public Enemyn lopettaessa settinsä yleisö jää vahvasti paikoilleen odottamaan illan huipentumaa, Wu-Tang Clania. Kollektiivi nähtiin Suomessa edellisen kerran vuoden 2013 Blockfesteillä, ja kokoonpanon jäsenistä GZA keikkaili Tampereella ja Helsingissä aiemmin tänä vuonna. Monen harmiksi tälläkään kertaa lavalla ei nähdä Method Mania, joka twiittasi hetki ennen kiertuetta jäävänsä pois ”tiettyjen olosuhteiden vuoksi”. Hänet on nähty ainoastaan yhdellä klaanin neljästä Suomen-keikasta, kesällä 2011 Nosturissa.
Wu-Tangin show’n aloitus on illan komein. Pimeän lavan taustascreeneille syttyvät keltaiset valot, ja keskeltä lavaa paljastuu kollektiivin johtaja RZA selin yleisöön, kädet asetettuna Wu-Tangin logon näköiseksi. Hiljalleen lavalle ilmestyy yksi kerrallaan koko kiertueella mukana oleva kokoonpano. Lähes viisitoista vuotta sitten kuollutta Ol’ Dirty Bastardia tuuraa hänen poikansa, jonka MC-nimi on totta kai Young Dirty Bastard.
Wu-Tangin keikka on todellinen nostalgiatrippi – tai no, minulle niin nostalgiatrippi kuin omaan lapsuuteen on mahdollista. Itse en ollut edes syntynyt tämän porukan ollessa kovimmassa iskussaan. Voin vain kuvitella miten iso juttu tuona aikana heidän musiikkia kuunnelleille keikka oli. Esimerkiksi klassikoiden Protect Ya Neck ja C.R.E.A.M. aikana jäsenten ei edes tarvitsisi koskea mikrofoneihin, sillä ikoniset räppihitit saavat koko hallin raikaamaan ihmisten huutaessa sanoja.
Muutenkin tuntuu siltä, että Wu-Tangin klassikoiden hohtoa ei ole aika haalistanut. Ison kokoonpanon etu on toki myös se, että kaikki jäsenet fiilistelevät biisejä ja tuplaavat toisiaan. Näin ollen keikan flow ei keskeydy edes vaikka joku jäsenistä unohtaisi esimerkiksi versensä lopun.
Nykyaikana räpin ollessa todella monimuotoinen genre, on hyvä virkistää muistia siitä, mistä kaikki alkoi ja keiden toimesta siitä on kasvanut globaali ilmiö. Illassa kiteytyi hyvin se aika, jolloin räpistä tuli varteenotettava populaarimusiikin suuntaus. Chuck D:n pyytäessä yleisöä buuaamaan rasismille, ennakkoluuloille sekä Donald Trumpille, kertoo se siitä, että hiphopin perusarvot ovat yhtyeille edelleen tärkeitä.
Nykypäivän rap-musiikin ja illan aikana nähtyjen bändien välillä oleva ero on huima, ja mielestäni tällaiset illat toimivat nimenomaan nostalgiamielessä. Vaikka illan kokoonpanot ovatkin julkaisseet merkittävimmät julkaisunsa jo 20-30 vuotta takaperin, on niillä edelleen tarjota kunniakkaita ja tosifaneille ikimuistoisia kokemuksia.
