Ilmiömäiset Raye ja Janelle Monáe kannattelivat loppuunmyytyä festivaalipäivää.
20-vuotisjuhlaansa viettävän Flow Festivalin alkuilta oli täynnään nauravia ja määrätietoisesti kohti erilaisia määränpäitä kulkevia kaveriporukoita, joita väistellen puikkelehdin kohti vaaleanpunertavaa taivasta vasten kaartuvaa päälavaa. Siellä oli käynnissä brittiläisen r&b:tä ja neo-soulia yhdistelevän Rayen keikka, jota oli päälavan alueen ahtaudesta päätellen saapunut katsomaan valtaosa perjantain festarikävijöistä, joita oli STT:n mukaan 32 000.
Jokainen tietää Rayen diskografiasta 070 Shaken kanssa tehdyn Escapismin, josta hänen upea nousunsa nykyhetken juhlituimpien muusikoiden taivaalle alkoi vuonna 2022. Myös Tiktok-suosikki Prada lienee juurtunut kollektiiviseen musamuistiimme, mutta edes näiden megahittien ja kunnianhimoisen My 21st Century Blues -albumin (2023) perusteella en osannut odottaa sitä intensiteettiä ja lämpöä, mitä Raye perjantai-iltana Helsingille antoi.
Rayen rikas lauluääni, sydämellisesti vavahteleva läsnäolo ja kehollinen esiintymistapa saivat minut niin vaikuttuneeksi, etten osannut kuin seistä ja tuijottaa. Raye esiintyi vahvojen tunnetilojen kautta, tulkitsi kappaleita ikään kuin laittaen koko olemuksensa niiden sisään ja tutkien spontaanisti, millaiseen lopputulokseen se johtaisi.
Raye esiintyi koko kehollaan.
Flow Festival / Kiril Antinranta
Raye täytti päälavan tienoon.
Flow Festival / Kiril Antinranta
Maaliskuussa Brit Awardsissa historialliset kuusi palkintoa voittanut ammattilainen on tietenkin treenannut lavashow’nsa äärimmilleen, mutta kokonaisuus ei vaikuttanut siltä (hyvällä tavalla). Raye tepasteli ympäriinsä paljain jaloin, heitteli bändille spontaaneja ehdotuksia ja sai ihanan oloisen fanin itkemään iloisilla ”I love you babe!” -kommenteillaan.
Hän esiintyi sisäisyydestään käsin, täysin ilman joillekin suurille artisteille tyypillistä varautunutta itsetietoisuutta. Sitä oli hyvin vapauttavaa katsella.
Keikan kohokohta oli cover-versio James Brownin It’s a Man’s Man’s Man’s World -kappaleesta (1966), jonka Raye esitti polvillaan valoisaa hymyä katseessaan ja äänessään. Yhdistettynä hänen ilmiömäiseen ulosantiinsa maan juureen laskeutunut asento symboloi samanaikaisesti lempeää pyyteettömyyttä ja kaikkia lasikattoja koettelevaa raa’an feminiinistä voimaa.
Rayen yleisöä.
Flow Festival / Kiril Antinranta
Toisenlainen rakkaudellinen raakuus täytti Rayen jälkeen Silver Arenan, sillä brittiläiset punkrokkarit eli Idlesin tyypit esiintyivät juuri niin hillittömästi ja valloittavasti kuin tältä vahvasti vasemmistolaisia arvoja edustavalta porukalta saa odottaa. Bändin jäsenet villitsivät suurelle areenalle kerääntyneet punk-fanit taituroiden vauhkojen rallien ja intensiivisemmin junnaavien kappaleiden välillä, yllyttivät katsojia pittiin tai koko yleisöä kyykkyyn (pyynnöt toteutettiin mitä pikimmiten), ja heittäytyivät instrumentteineen tanssiin yhtä innokkaasti kuin eturivien fanit.
Loputtoman karismaattinen laulaja Joe Talbot hoiti spiikeissään hienosti sen, että yhtyeen arvomaailma tuli selkeästi esiin. Hän nosti esiin Britannian elokuun mellakat iloiten siitä, että fasistien yritykset ottaa kadut omikseen olivat kaatuneet moninkertaisesti suuremman vastamielenosoittajien joukkion ansiosta.
”Stare in the face of fucking evil and smile!” Talbot julisti. Vihalla ei voiteta vihaa, mutta yhteisöllisyydellä ja oikeudenmukaisuudella kyllä.
Idles.
Flow Festival / Kiril Antinranta
Idles-laulaja Joe Talbot.
Flow Festival / Kiril Antinranta
Talbot vaati myös oikeutta Palestiinalle, samoin kuin suomalaisten artistien muodostama Flow Strike -liike, joka pyrkii tuomaan esiin Flow’n yhteistyökumppaneiden (esimerkiksi Heineken ja Youtube) Israel-yhteyksiä. Kampanja kritisoi erityisesti Flow’n omistajan Superstructin myymistä KKR-sijoitusjätille, jolla on sijoituksia monissa israelilaisissa yrityksissä.
Kyseessä ei ole boikotti, vaan pyrkimys nostaa esiin palestiinalaisten hätää, kampanjan tiedottaja Jenna Jauhiainen sanoo Helsingin Sanomille.
”Esiintymisestä kieltäytyminen on vähemmän tehokasta kuin se, että menee 90 000 ihmisen festarilla lavalle ja pakottaa ihmiset kiinnittämään huomiota siihen, että tämä iloinen juhla on vereen tahrittu”, Jauhiainen sanoo.
Saman toteaa Flow’ssa lauantaina esiintyvä Malla Instagram-tilillään.
”Musiikilla ja taiteella on voima tuoda esiin tärkeitä yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä”, Malla kirjoittaa. ”Musta olis upeeta et käytetään niitä voimia oikeudenmukaisuuden eteen joita meillä on.”
Idlesin yleisöä.
Flow Festival / Konstantin Kondrukhov
Musiikin vaikutusvalta yhteiskunnallisiin kysymyksiin tuli lumoavalla tavalla esiin Flow-perjantain huipentumassa. Puolet Silver Arenasta oli täyttynyt jo puoli tuntia ennen keskiyötä ihmisistä, jotka odottivat LGBTQ+-oikeuksien edustajana ja intohimoisena puolestapuhujana tunnetun Janelle Monáen keikkaa. Olin itsekin riistäytynyt pois päälavalla esiintyvän häikäisevän Halseyn pauloista päästäkseni mahdollisimman lähelle tätä soulin, funkin, afrofuturismin ja hiphopin taitajaa, jonka esitys osoittautui yhtään vähättelemättä ikimuistoiseksi.
Viime kesänä ilmestyneen, Afrikan diasporalle omistetun The Age of Pleasure -albumin hedonistinen tunnelma vastustaa konservatiivisia näkemyksiä siitä, ettei mustilla queer-ihmisillä olisi oikeutta nautintoon.
”He haluavat, ettemme nautti elämästä, he haluavat meidän olevan onnettomia, tuntevamme, ettemme kuulu”, Janelle Monáe sanoo Britannian yleisradioyhtiö BBC:lle.
Flow’ssa jo pelkkä Monáen keikan ympärille rakennettu visuaalisuus taisteli kaikkea tukahduttavaa ja rajoittavaa vastaan. Esiintymisasuista lavapuitteisiin kokonaisuus huokui värejä, autuutta ja kukkaisaa loistokkuutta, joka herätteli mielikuvituksen pohjilta jonkinlaista maailmankaikkeuden mahdollisuuksiin liittyvää inspiraatiota. Nautinnonhakuista elämyksellisyyttä korostava elämäntapa on radikaali teko nykyisessä oikeistolaisessa ilmapiirissä, ja Janelle Monáe tekee sen pioneerin elkein täysin surutta.
Janelle Monáen keikka oli kukkaisaa väriloistoa täynnä.
Flow Festival / Konstantin Kondrukhov
Mukana oli kaksi tanssijaa.
Flow Festival / Konstantin Kondrukhov
Keikan aikana kuultiin biisejä tuoreimmalta albumilta vuonna 2010 ilmestyneeseen The ArchAndroid -debyyttiin asti. Kokonaisuuden viimeisteli Big Boin kanssa tehty Tightrope, jonka yhteydessä Monáe puhui pidemmin ihmisoikeuksista, rakkaudesta ja täydellisestä vapaudesta.
On tarpeetonta luetella huippuhetkiä tunnin pituisesta kokonaisuudesta, sillä elämys oli itse artistin monipuolisuuden lisäksi loistavien tanssijoiden ja mestarillisen livebändin kokonaissumma. Mutta en voi päästää tätä tekstiä käsistäni ellen ole korostanut sitä, että Janelle Monáe on ainutlaatuinen taiteellinen lahjakkuus paitsi laulajana, myös ilmiömäisenä räppärinä ja tanssijana.
Flirttaileva ja itsevarma Monáe tuntui lähestyttävältä ja rennolta, vaikka hän on taiteilijana täysin omassa luokassaan. Hänen esiintyessään en halunnut, enkä edes voinut irrottaa katsettani hetkeksikään, sillä kyseessä ei ollut vain keikka, vaan protesti. Protesti eriarvoistavia ja ihmisarvoa väheksyviä asenteita kohtaan, ja protesti taiteilijoiden maailmoja muuttavan vaikutusvallan aliarvioimista kohtaan.
Malja nautinnolle.
Flow Festival / Konstantin Kondrukhov
