PME:n kautta ilmestynyttä Hai-albumia juhlistettiin Musiikkitalossa huhtikuun 19. päivä.
DJ Kridlokkin neljäs sooloalbumi oli odotettu tapaus. Viisi vuotta edellisen Silius-albumin jälkeen tammikuussa tipahti jymyuutinen: DJ Kridlokk oli kiinnitetty PME:lle, ja Hai-albumi ilmestyisi huhtikuussa. Artistin kokonaan itse säveltämä, tuottama ja sanoittama kokonaisuus kuultiin viime perjantaina livenä Helsingin Musiikkitalossa.
Musiikkitalon merkityksistä painavan lavan kannatteleminen yksin tuskin oli henkisesti kovin helppo homma, varsinkaan kun Kridlokkin kaverina esityksessä oli vain biittejä soittava läppäri. Artisti ei kuitenkaan pyrkinyt lietsomaan suurieleistä spektaakkelia, vaan rauhoitti tilan meditatiiviseksi virtaukseksi, jossa meren majesteettisuudesta muistuttavat elementit täyttivät huomion.
Taiten valituilla perusväreillä ilakoivat valokeilat värjäsivät lavaa ja katsojan tunnetilaa. Syvän sininen kutsui mysteeriä, tummanpunainen kihelmöi kiinnostavaa vaaraa, ja oranssiin vivahtava keltainen maadoitti turvallisen tuntuisella hämyllään. Lavan yllä huomion kenttää täydensi iso näyttö, jossa karua saaristoelämää symboloiva tasaisen sävyinen liikkuva kuva vaihteli animoitujen, pirteän väristen simpukoiden kanssa. Ei tämä niin vakavaa ole, simpukat tuntuivat kuiskailevan, vaikka ne toistuvasti hukkasivat helmensä.
DJ Kridlokkin liikehtimisen katseleminen lavan läheisyydessä sijaitsevilta penkkiriveiltä tuntui melkein liian intiimiltä. Hai-albumilla tuotanto on räpättyjen osuuksien kanssa vähintään yhtä suuressa roolissa, jollei jopa isommassa, ja näiden ensiluokkaisten biittien tahtiin DJ Kridlokk tunnelmoi ja liikutti kehoaan lavalla. Eleillään hän osoitti tuntevansa rytmitysten jokaiset millisekunnit. Välillä jonkin liikkeen ponnekkuus paljasti artistin henkilökohtaisen onnistumisen tunteen johonkin biitin kiemuraan liittyen.
Mutta koska Kridlokk ei tanssiessaan ottanut kontaktia yleisöön, vaikutelma vivahti yksityiseen tilaan, jonka raoista katsojat olivat saaneet poikkeusluvan tiirailla sisään. Tuollako tavalla Kridlokk fiilisteli biittejä studionsa uumenissa, kun jonkin samplen ajoitus vasta haki muotoaan?
Työstäessään albumiaan DJ Kridlokk pyöri Itä-Helsingin venesatamissa ja rantaviivoilla.
Silja Viitala
Hai-levyä kehystettäessä tavataan korostaa sen eristäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä käsitteleviä piirteitä. Sitä albumin maailma toki onkin sekä teknillisesti että sisällöllisesti. Lähestyvän maailmanlopun jylisevän pauhun alla DJ Kridlokk kertoilee tarinoita lapsuuden rosoisista olosuhteista, surrealistisista videopeleihin vivahtavista toimintakohtauksista ja kyynisistä asenteista, joiden läpi minkäänlaista kiintymystä kohti ei kannata yrittää kurottaa.
Maailman suurimman petokalan näkökulman omaksuessaan DJ Kridlokk pysyttelee levyllä tutussa humoristisessa gangsteriroolissaan, mutta tulee samalla kommentoineeksi esimerkiksi pahaenteisesti muuttuvaa ilmastoa ja sosiaalisen median kärjistämää vihamielistä ja vastakkainasetteluihin perustuvaa vuorovaikutusta. Taitaapa jossain vilahtaa pienet kapitalismikritiikitkin – kaikki nämä aiheita, joiden äärellä ymmärrettävästi pelottaa. Maailmantuska on kollektiiviseksi kokemukseksi paradoksaalisen yksinäistä luonteeltaan.
Albumilla ei ole vieraita, eikä niin ollen ollut Musiikkitalon lavallakaan. Hain kappaleiden sanoituksissa vilistävät kuitenkin siellä täällä KC/MD Mafian erinäiset jäsenet, joten kaipuu yhteisöllisyyteen on vähintään arvostusta osoittavien muisteloiden muodossa läsnä. Keikalla ilman sen ihmeellisempiä temppuja esitetyt kappaleet tuntuivat juuri vähäeleisen esitystavan takia jaetulta kokemukselta. Olimme kaikki yhdessä saapuneet kunnioittamaan DJ Kridlokkin musiikillisia tuotoksia sellaisinaan, ilman tarvetta paisutella niitä koristeellisilla elkeillä tai sirkustempuilla.
Keikkapaikka herätti ristiriitaisia ajatuksia. Jokin kapinahenki nautti siitä, että Musiikkitalon lavalla pauhasivat kolmenkymmenen vuoden takaiset räävittömät Memphis-samplet ja suoraan viemäreistä ryöppyävät likaiset bassolinjat. Toisaalta useamman kympin maksaneet liput eivät varmasti olleet kaikille räppipäille saavutettavissa, eikä korkeakulttuuriselle akselille asettuva Musiikkitalo ole irrallaan elitistisistä taiteen piirteistä. Mutta onko sekään reilu vaatimus, että ug-räpin kontekstiin istuvien artistien tulisi ikuisesti lymyillä bunkkereissaan? Voittihan Kridlokkin KC/MD-jengikamu Eevil Stöökin Teosto-palkinnon jo pari vuotta sitten.
Hai-albumilla DJ Kridlokk omaksuu pikimustin silmin jäävedessä uiskentelevan petokalan näkökulman.
Silja Viitala
Hai-levyn jo pariin otteeseen mainittu soundimaailma on huiman visionäärinen. Tuotannon ainutlaatuisuutta, tarkkuutta, sommittelua ja älykkyyttä ei voi liikaa kehua. DJ Kridlokk samplaa industrial-kolinoiden sekaan luontevasti niin Tommy Wright III:n ja MC Money & Gangsta Goldin tapaisia ysärin alun Memphis-tyyppejä kuin nykyajan phonkiakin, unohtamatta hänen omien sävellystensä ja arvaamattomilla efekteillä luotujen nyanssien merkittävää roolia.
Biittien ja niitä ulos puskeneen äänentoiston erinomaisuuden vuoksi olisi ollut mukavaa voida tanssia DJ Kridlokkin kanssa, eikä tuijottaa hänen tanssimistaan. Istumapaikat olivatkin levynjulkaisukeikan ainoa latistava asia.
”Miksei tullut mitään Maanalaiselta saundilta”, joku heitti keikan jälkeen yleisössä, viitaten DJ Kridlokkin ja Lommon vuonna 2005 ilmestyneeseen ug-klassikkokasettiin. Eittämättä lausahdus oli höpsö vitsi, mutta osoitti silti sen, että DJ Kridlokkin vedenalainen yleisö ei hylkää juuria.
